Naturalismi (kirjallisuus)

Naturalismi (lat. naturalis = 'luonnollinen') on totuudenmukaiseen ja kaunistelemattomaan realismiin pyrkivä kirjallisuuden suuntaus, joka syntyi Ranskassa 1870-luvulla. Termi naturalismi esiintyi ensi kertaa kuvataidekritiikissä (Antoine Castagnery) vuonna 1859. Naturalismi onkin myös kuvataiteen suuntaus, ja käsitettä on käytetty myös ainakin teatterin, elokuvan ja valokuvataiteen aloilla.

Naturalistien mukaan kaikki olemassa oleva on osa luontoa ja selitettävissä luonnonlakien ja materiaalisten syiden perusteella. Ihminen nähdään ympäristön ja perimän määrittämänä. Naturalismia on käytetty ensisijaisesti periodikäsitteenä, toisin sanoen viittaamassa 1800-luvun loppupuolella Ranskassa esiintyneestä suuntaukseen. Sen keskeinen teoreetikko ja kirjailija oli Emile Zola (1840–1902), joka tähdensi sitä, että taiteilijan tuli harjoittaa todellisuuden tutkimusta ja kuvaamista kliinisen objektiivisesti.

Kirjallisuudessa naturalismin aikakausi alkoi Edmond de Goncourtin (1822–1896) ja Jules de Goncourtin (1830–1870) romaaneista Renée Mauperin (1864, Sairas sydän) ja Germinie Lacerteux (1865). Suuntaus syntyi realismin aikakaudella ja oli kiinteässä yhteydessä realismin kehitykseen. Zola käyttääkin kirjoituksissaan sanoja naturalistinen ja realistinen jokseenkin synonyymisesti. Naturalismille on tyypillistä voimakas yhteiskuntakritiikki, ja naturalistiset teokset aiheuttivat usein ilmestyessään suurta kohua. Naturalismia onkin pidetty pitkälle vietynä realismin muotona – suuntausta on kutsuttu myös inhorealismiksi. Keskiluokan nousu, teollistuminen ja tieteiden edistyminen loivat edellytykset näille suuntauksille, jotka asettuivat romantiikan subjektiivista ja metafyysistä maailmankuvaa vastaan. Naturalismi eroaa kuitenkin realismista ennen kaikkea pyrkimyksessään soveltaa systemaattisesti empiiristen tieteiden tuloksia kirjallisuuteen. Naturalismille loivat pohjaa positivismi, erityisesti Hippolyte Tainen taideteoriat, Karl Marxin yhteiskuntafilosofia, Charles Darwinin evoluutioteoria ja Claude Bernardin fysiologiset teoriat.

Naturalistisille kirjailijoille on ominaista objektiivinen, behavioristinen kuvausmetodi, yksityiskohtien tarkkuus ja historiallisen taustan tieteellisen huolellinen dokumentointi. Naturalistien mukaan kirjailijan tulee tarkastella todellisuutta tiedemiehen tavoin ja välttää tuomasta esiin omaa persoonallisuuttaan ja moraalisia kannanottojaan. Naturalistisissa teoksissa kuvataan erityisesti yhteiskunnan vähäosaisia. Ihmiskuvaa sävyttää determinismi: yksilöt esitetään lähes täysin riippuvaisiksi ympäröivästä yhteiskunnasta, ja heidän toimintaansa kontrolloivat ja määrittävät kausaalisen järkähtämättömästi sosiaaliset, taloudelliset ja biologiset voimat. Ihmisen vapaa tahto näyttäytyy heikkona ja tehottomana. Naturalistisiin teoksiin sisältyy sensaatiomaisia ja melodramaattisia aineksia, ja tarinan loppu on yleensä traaginen. Metodin samankaltaisuudesta huolimatta naturalistien kerronnallisissa ratkaisuissa on kuitenkin huomattavia eroja.

Naturalistinen virtaus oli vahvimmillaan 1870–1880-luvulla Ranskassa ja 1880–1890-luvulla Saksassa. Tiukimmin naturalismin ohjelmaa toteutti Zolan ympärille muodostunut "Médanin ryhmä", jonka merkittävimpiä edustajia olivat Joris-Karl Huysmans (1848–1907) ja Guy de Maupassant (1850–1893). Suuntaus merkitsi tosin vain välivaihetta heidän kirjailijanurallaan. Naturalistisen draaman keskeinen edustaja oli saksalainen Gerhart Hauptmann (1862–1946) muun muassa näytelmällään Die Weber (1892–1893, Kankurit). Naturalismin keskeisiin teoksiin on luettu myös Arno Holzin ja Johannes Schlafin kertomussikermä Papa Hamlet (1889). Ohjelmallisissa kirjoituksissaan "Die Kunst" (1891) ja "Revolution der Lyrik" (1899) Holz kuvaa "sekuntityyliään" (saks. Sekundenstil), jonka tavoitteena on todellisuuden äärimmäisen tarkka, valokuvamainen tallentaminen.

Naturalistisia piirteitä on erotettu myös muun muassa englantilaisten George Gissingin, Thomas Hardyn ja Samuel Butlerin teoksissa, yhdysvaltalaisen Theodore Dreiserin romaaneissa, norjalaisen Henrik Ibsenin näytelmissä ja ruotsalaisen August Strindbergin teoksissa. Suomessa naturalismiin on viitattu myös termillä realismi. Suomalaisia naturalisteja ovat esimerkiksi Minna Canth (1844–1897), Juhani Aho (1861–1921) ja Santeri Alkio (1862–1930).

Kirjallisuutta

• Riikka Rossi: Särkyvä arki, Naturalismin juuret suomalaisessa kirjallisuudessa. Palmenia, 2009. ISBN 978-951-570-777-2.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Naturalismi Wikimedia Commonsissa