Merikäärmeet
Merikäärmeet ovat myrkkytarhakäärmeiden heimoon kuuluvia käärmeitä, jotka ovat täysin sopeutuneet merielämään. Kaikki lajit ovat myrkyllisiä.[1] Merikäärmeet eivät muodosta taksonomista ryhmää, vaan ne edustavat kahta eri myrkkytarhakäärmeiden kehityshaaraa, jotka ovat sopeutuneet merielämään itsenäisesti.[2][3] Merikäärmeitä on yhteensä yli 60 lajia.[3] Muita meressä eläviä käärmeitä on heimoissa käsnäkäärmeet, vesivaletarhakäärmeet ja tarhakäärmeet.[2]
Lattapyrstökäärmeet (alaheimo Laticaudinae, suku Laticauda) sisältää kahdeksan lajia, joista seitsemän elää meressä.[4] Ryhmä kehittyi luultavasti 20–15 miljoonaa vuotta sitten, ja se on merikäärmeiden kahdesta haarasta vanhempi.[2] Lattapyrstökäärmeet nousevat rannalle munimaan.[1][2][3]
Merikäärmeiden toinen kehityshaara käsittää noin 60 lajia meressä eläviä melakäärmeitä (Hydrophiinae). Ne ovat kehittyneet australialaisista maalla elävistä melakäärmeistä todennäköisesti 15–10 miljoonaa vuotta sitten.[2] Meressä elävät melakäärmeet synnyttävät eläviä poikasia suoraan mereen.[1][2][3]
Merikäärmeitä voi tavata uiskentelemassa saaliinhakumatkalla niin veden pinnan aallokossa kuin syvyyksissäkin. Useimmat merikäärmeet ovat varsin pienikokoisia, noin 1,1–1,5 metriä pitkiä.
Ulkonäkö ja rakenne muokkaa
Kaikkien merikäärmeiden ominaispiirre on vaakasuuntaan litteähkö häntä.[5] Merikäärmeet kasvavat noin 1,1–1,5 metrin pituisiksi, mutta jotkin yksilöt ylittävät 2,5 metrin pituuden.[6] Merikäärmeiden myrkkyhampaat sijaitsevat yläleuan etuosassa ja muistuttavat rakenteeltaan myrkkytarhakäärmeiden hampaita.[7] Merikäärmeet luovat nahkansa 2-6 viikon välein. Eräiden merikäärmelajien väritys on meriveden saastumisen vuoksi muuttunut mustaksi.[8][9]
Vesielämästä huolimatta merikäärmeet hengittävät keuhkolla.[10] Niiden ainoa keuhko on kookas, ja käärmeen ollessa sukelluksissa se toimii kalojen uimarakon tavoin helpottaen käärmeen siirtymistä joko syvemmälle tai vastaavasti lähemmäksi pintaa. Merikäärmeet pystyvät olemaan sukelluksissa pitkän aikaa, jopa yli tunnin. Ne nousevat pinnalle hengittämään.[11][10][12]
Levinneisyys ja elinympäristö muokkaa
Kaikki merikäärmeet elävät alueella, joka ulottuu Afrikan itärannikolta Pohjois- ja Etelä-Amerikan länsirannikoille.[13] Useimmat lajit elävät kuitenkin Intian valtameressä ja Tyynenmeren länsiosissa rannikoiden ja riuttojen läheisyydessä.[14] Yleisimpiä merikäärmeet ovat Australian pohjoispuolisissa saaristoissa, Indonesiassa ja Filippiineillä.[15][16] Ainoa todellinen avomerilaji on levykäärme (Hydrophis platurus), jota tavataan Madagaskarista Amerikkaan ulottuvalla merialueella.[17] Merikäärmeitä ei tavata Atlantilla, mitä on perusteltu sillä, että ne eivät selviä hengissä alle 19° C lämpötilassa, mikä on edellytys Hyväntoivonniemen kiertämiselle.[18]
Muut merikäärmeet ovat rannikkovesien asukkeja, jotka joskus nousevat jokia pitkin jopa yli 100 kilometrin päähän merestä. Tavallisesti ne viihtyvät parhaiten jokisuistossa, vuorovesirannikoilla ja koralliriutoilla.[19][20] Korallien luona elävät merikäärmeet ovat merkki korallin hyvinvoinnista.[21] Luzonin saarella Filippiineillä elää Taaljärvessä vajaan metrin mittaiseksi kasvava filippiinienvesikäärme (Hydrophis semperi). Se on toinen merikäärmeistä, joka on täydellisesti sopeutunut elämään suolattomassa vedessä. Toinen on Laticauda crockeri.[22][23] Merilajit eivät kuitenkaan selviä pelkässä suolavedessä, vaan nousevat pinnalle hengittämään.[11][10] Merikäärmeitä saalistavat valkomerikotka ja eräät hailajit.[24]
Elintavat muokkaa
Ravinto muokkaa
Merikäärmeiden ravintona ovat pääasiallisesti erilaiset kalat. Eräät merikäärmelajit ovat erikoistuneet saalistamaan lähes yksinomaan ankeriaita.[25] Kalojen lisäksi äyriäiset saattavat joutua merikäärmeiden saaliiksi. Koska merikäärmeiden eturuumis on hoikka, ne pystyvät iskemään yhtä hyvin suoraan eteen, sivulle ja alas. Pienet saaliskalat lamaantuvat lähes silmänräpäyksessä merikäärmeen myrkyn vaikutuksesta, kun taas kookkaammilta tähän saattaa kulua jopa viitisen minuuttia. Merikäärme pitää kiinni saaliistaan, kunnes se on lopettanut liikkumisen.[25] Kaikilla vesikäärmeillä on päässään suolarauhaset, joiden avulla ne pääsevät eroon ravinnon mukana saamastaan liiasta suolasta.[13]
Parvi muokkaa
Monet merikäärmelajit esiintyvät ainakin ajoittain parvina. Käärmeet muodostavat parveillessaan pitkiä ja kapeita jonoja, jotka kiemurtelevat meren pinnalla merivirtojen mukana. Tällainen jono voi olla useita metrejä leveä ja kymmeniä metrejä pitkä ja näyttää sivustakatsojan silmissä yhdeltä valtavalta olennolta.[26] Joidenkin lajien parveilulla uskotaan olevan tekemistä niiden lisääntymisen kanssa.[27]
Myrkyllisyys muokkaa
Merikäärmeiden myrkky on käärmeiden myrkyistä vahvinta. Myrkyllään merikäärme lamaannuttaa ja tappaa kalan tai muun uhrinsa nopeasti. Myrkky on niin voimakasta, että pisara sitä voi tappaa kolme ihmistä.[28] Merikäärmeiden myrkyt ovat lajista riippuen neurotoksisia, myotoksisia ja hemotoksisia. Lajiston myrkyt koostuvat entsyymeistä, proteiineista ja polypeptideistä, ja koostumus vaihtelee lajeittain.[25][29]
Vaikka merikäärmeiden myrkky voi olla yhtä tehokasta kuin kobrien, merikäärmeistä ei ole juuri vaaraa ihmiselle.[13] Se johtuu merikäärmeiden myrkkyhampaiden lyhyydestä ja haluttomuudesta iskeä. Vaikka merikäärme purisikin ihmistä, se ei välttämättä aina käytä myrkkyään. Kalastajat poimivat usein merikäärmeitä paljain käsin verkoistaan, ja eräitä lajeja (kuten juovalattapyrstöä) pyydystetään niiden nahan ja lihan vuoksi.[13][30] Varmoja tietoja merikäärmeiden puremiin kuolleista ihmisistä on vain vähän.[31]
Merikäärmeiden myrkyllisyys johtuu siitä, että niiden on tapettava saaliinsa nopeasti. Muuten nopea kala ehtisi paeta paikalta ennen myrkyn vaikutusta, eikä käärme enää löytäisi sitä.[25][31]
Lähteet muokkaa
- Udyawer, Vinay, et al. Exploring the status of Western Australia’s sea snakes. PDF. 2016.
Viitteet muokkaa
- ↑ a b c Palmén, Ernst & Nurminen, Matti (toim.): Eläinten maailma, Otavan iso eläintietosanakirja. 3. Lepakot–Perhoset, s. 1120–1121. Helsinki: Otava, 1974. ISBN 951-1-01530-3.
- ↑ a b c d e f Biodiversity & Evolution Sea Snakes. Arkistoitu 9.8.2019. Viitattu 24.8.2019. (englanniksi)
- ↑ a b c d Sea snake Encyclopædia Britannica. 15.5.2019. Encyclopædia Britannica, inc. Viitattu 24.8.2019. (englanniksi)
- ↑ Uetz, Peter & Freed, Paul & Hošek, Jiří (toim.): Laticauda The Reptile Database. Reptarium. Viitattu 24.8.2019. (englanniksi)
- ↑ Rasmussen, A.R. (2001) Sea Snakes. PDF. Teoksessa Kent E. Carpenter; Volker H. Niem. The living marine resources of the Western Central Pacific (Arkistoitu – Internet Archive). FAO species identification guide for fishery purposes. Rooma: Food and Agriculture Organization of the United Nations. s. 3988. (englanniksi)
- ↑ VAD ÄR EN HAVSORM? www.alltomvetenskap.se. Viitattu 28.2.2018. (ruotsiksi)
- ↑ Harold Heatwole: Sea Snakes, s. 96-97. UNSW Press, 1999. ISBN 9780868407760. Teoksen verkkoversio (viitattu 6.2.2018). en
- ↑ Sea snakes are turning black in response to industrial pollution New Scientist. Viitattu 5.2.2018. (englanniksi)
- ↑ Sea snakes IUCN. 28.2.2010. Arkistoitu 7.2.2018. Viitattu 28.2.2018. (englanniksi)
- ↑ a b c Sea Snake Biology www.seasnakes.info. Viitattu 2.2.2018.
- ↑ a b Harvey B. Lillywhite, Leslie S. Babonis, Coleman M. Sheehy, Ming-Chung Tu: Sea snakes (Laticauda spp.) require fresh drinking water: implication for the distribution and persistence of populations. Physiological and biochemical zoology: PBZ, November 2008, nro 6, s. 785–796. PubMed:18821840. doi:10.1086/588306. ISSN 1537-5293. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Sea snakes IUCN. 28.2.2010. Arkistoitu 7.2.2018. Viitattu 6.2.2018. (englanniksi)
- ↑ a b c d Seeschlangen - Lexikon der Biologie spektrum.de. Viitattu 25.1.2018. (saksaksi)
- ↑ The aggressive Sea snake and its venom www.venomoussnakes.net. Arkistoitu 21.2.2018. Viitattu 5.2.2018. (englanniksi)
- ↑ Harold Heatwole: Sea Snakes, s. 14-17. UNSW Press, 1999. ISBN 9780868407760. Teoksen verkkoversio (viitattu 6.2.2018). en
- ↑ Merikäärmehavainnot Australian luoteisrannikolla. Udyawer et al 2010, s. 10.
- ↑ Hydrophis platurus (Pelagic Sea Snake, Yellow-bellied Sea Snake) www.iucnredlist.org. Viitattu 26.1.2018.
- ↑ Why are there no sea snakes in the Atlantic? #FloridaMuseumScience. 29.11.2017. Viitattu 22.2.2018. (englanniksi)
- ↑ Udyawer et al 2016, s. 2.
- ↑ P. Gopalakrishnakone: Sea Snake Toxinology, s. 237. NUS Press, 1994. ISBN 9789971691936. Teoksen verkkoversio (viitattu 20.2.2018). en
- ↑ Ny havsorm hittad på museum Mynewsdesk. Viitattu 28.2.2018. (ruotsiksi)
- ↑ Hydrophis semperi (Lake Taal Snake) www.iucnredlist.org. Viitattu 26.1.2018.
- ↑ Laticauda crockeri (Crocker's Sea Snake, Rennell Island Sea Krait) www.iucnredlist.org. Viitattu 26.1.2018.
- ↑ Harry W. Greene: Snakes: The Evolution of Mystery in Nature, s. 238. University of California Press, 1997. ISBN 9780520200142. Teoksen verkkoversio (viitattu 22.2.2018). en
- ↑ a b c d Marshall Cavendish Corporation: Encyclopedia of the Aquatic World, s. 1268-1270. Marshall Cavendish, 2004. ISBN 9780761474272. Teoksen verkkoversio (viitattu 3.2.2018). en
- ↑ The sea snakes are coming. New Scientist. Viitattu 5.2.2018. (englanniksi)
- ↑ Aquarium of the Pacific: Banded Sea Krait www.aquariumofpacific.org. Viitattu 28.2.2018. (englanniksi)
- ↑ Should We Be Worried About Sea Snakes? jrscience.wcp.muohio.edu. Viitattu 6.2.2018.
- ↑ Heatwole 1999, s. 98-99.
- ↑ P. Gopalakrishnakone: Sea Snake Toxinology, s. 206-207. NUS Press, 1994. ISBN 9789971691936. Teoksen verkkoversio (viitattu 20.2.2018). en
- ↑ a b Sea snakes are gentle and shy but venomous susanscott.net. Arkistoitu 23.2.2018. Viitattu 22.2.2018.