Manilankoira
Manilankoira on sukupuuttoon kuollut filippiiniläinen koirarotu, jota kutsutaan toisinaan harhaanjohtavasti "manilanspanieliksi" (Manilla Spaniel). Se ei kuitenkaan ollut spanieli, vaan bichon-ryhmään kuulunut kääpiökoira[1].
| Manilankoira | |
|---|---|
| Avaintiedot | |
| Alkuperämaa |
Manila,  Filippiinit |
| Määrä | kuollut sukupuuttoon |
| Rodun syntyaika | ikivanha |
| Alkuperäinen käyttö | sylikoira |
| Elinikä | maksimi 18 vuotta |
| Muita nimityksiä | Manilla Spaniel |
| Ulkonäkö | |
| Paino | 7 kg |
| Väritys | valkoinen |
Ulkomuoto muokkaa
Manilankoira muistutti paljon maltankoiraa sillä erotuksella, että oli tätä huomattavasti kookkaampi. Kirsu oli musta ja silmät suuret, kirkkaat ja mustat. Karvapeite oli pitkä, aaltoileva ja väriltään valkoinen. Keskimääräinen paino oli 7 kilogrammaa.[1]
Luonne ja käyttäytyminen muokkaa
Rotua kuvailtiin nopeasti oppivaksi ja älykkääksi.[1]
Alkuperä muokkaa
Nimensä mukaisesti manilankoira oli kotoisin Manilasta, jossa sitä pidettiin sylikoirana. Paikallisten kasvattajien mielestä se oli saarten alkuperäisrotu, mutta todennäköisempää on että se polveutui muiden bichoneiden tapaan koirista, joita eurooppalaiset kauppalaivat veivät eri puolille maailmaa. Näitä sylikoiria vaihdettiin määräkohteissa arvotavaroihin, minkä vuoksi niitä levisi huomattava määrä mm. Kuubaan, Madagascarille, Teneriffalle ja Filippiineille.[1] Filippiiniläiset koirat lienevätkin olleet läheistä sukua mm. bichon frisén, coton de tuléarin ja havannankoiran kanssa[1], ja polveutunevat vastaavista eurooppalaisista roduista, kuten maltankoirasta tai bolognesesta.
1800-luvun lopussa rouva Pidgely, englantilainen koirankasvattaja, kiinnostui rodusta ja toi sen Britanniaan. Siitä tuli erittäin suosittu Euroopassa aina 1900-luvun alkuun asti, jolloin se katosi mantereelta kokonaan. Vaikka sitä pidetään nykyisin sukupuuttoon kuolleena, Filippiinien tilanteesta ei ole varmaa tietoa ja voi olla että jossain osassa saarta olisi säilynyt harvalukuinen paikallinen populaatio.[1]
Terveys muokkaa
Rotu oli verrattain terve ja pitkä-ikäinen. Esimerkiksi yksi rouva Pidgelyn koirista eli 18-vuotiaaksi.[1]