Lugdunaami
kemiallinen yhdiste
Lugdunaami on keinotekoinen N-alkyyliguanidiini. Vesiliuoksessa se maistuu maistuu ihmisille 230 000-kertaa makeammalta kuin 2 massaprosenttinen (58.4 mmol/l) sakkaroosin vesiliuos. Se eräs kaikkein makeimmista tunnetuista aineista.[1][2]
| Lugdunaami | |
|---|---|
 |
|
 |
|
| Tunnisteet | |
| IUPAC-nimi | 2-[[N'-(1,3-bentsodioksol-4-yylimetyyli)-N-(4-syanofenyyli)karbamidoyyli]amino]etikkahappo |
| CAS-numero | |
| PubChem CID | |
| SMILES |
C1OC2=CC=CC(=C2O1)CN=C (NCC(=O)O)NC3=CC=C(C=C3)C#N |
| Ominaisuudet | |
| Molekyylikaava | C18H16N4O4 |
| Moolimassa | 352.344 g/mol |
Sitä ei käytetä kaupallisesti, mutta sen on ehdotettu sopivan tiettyjen eläinten ruokien makeuttamiseen niiden ruokahalun lisäämiseksi. Monet muut makeutusaineet, kuten aspartaami, ovat tässä tarkoituksessa heikkotehoisia.[2]
Lugdunaamin keksivät Claude Nofre ja Jean-Marie Tinti 1990-luvulla.[3]
Muita lähes yhtä makeita aineita ovat karrelaami, sukrononihappo ja bernardaami. Ihmisille nämä maistuvat vastaavasti 200 000-, 200 000- ja 188 000-kertaa makeammilta kuin 58.4 mmol/l sakkaroosin vesiliuos.[1]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b C Nofre et al: Gustatory responses of pigs to sixty compounds tasting sweet to humans. Journal of Animal Physiology and Animal Nutrition, 2002, 86. vsk, nro 3-4, s. 90–96. PubMed:11972677. doi:10.1046/j.1439-0396.2002.00361.x. ISSN 1439-0396. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ a b LO Nabors: Alternative sweeteners, s. 237. 4. painos. CRC Press, 2012. OCLC: 760056415. ISBN 9781439846155.
- ↑ C Nofre, JM Tinti: Sweetness reception in man: the multipoint attachment theory. Food Chemistry, 1996, 56. vsk, nro 3, s. 263–274. PubMed:8985603. doi:10.1016/0308-8146(96)00023-4. ISSN 0308-8146. Artikkelin verkkoversio.