Liaoyangin taistelu

Liaoyangin taistelu oli Venäjän–Japanin sodan aikana 25. elokuuta3. syyskuuta 1904 käyty taistelu nykyisin Kiinassa sijaitsevan Liaoyangin kaupungin tuntumassa. Taistelu oli sodan ensimmäinen suuri yhteenotto ja sotilaiden määrässä myös omaan aikaansa nähden huomattavan suuri taistelu. Sotilaita siihen osallistui lähes 300 000. Taistelu päättyi venäläisten hallittuun vetäytymiseen ja japanilaisten voittoon. Japanilaiset olivat toisaalta kärsineet huomattavat tappiot ja venäläisten armeija selviytyi tuhoutumatta. Taistelusta ei muodostunut odotetun kaltaista sodan ratkaisutaistelua.

Liaoyangin taistelu
Osa Venäjän–Japanin sotaa
Venäläinen kartta joukkojen asemista.
Venäläinen kartta joukkojen asemista.
Päivämäärä:

25. elokuuta3. syyskuuta 1904

Paikka:

lähellä Liaoyangia, nykyinen Kiina

Lopputulos:

Japanilaisten voitto

Osapuolet

 Japani

Venäjä Venäjä

Komentajat

Ōyama Iwao
Kuroki Tamemoto
Oku Yasukata
Nozu Michitsura

Aleksei Kuropatkin
Nikolai Zarubaev
Pavel Mištšenko
Aleksandr Bilderling

Vahvuudet

125 000 sotilasta
170 tykkiä

158 000 sotilasta
609 tykkiä

Tappiot

5 537 kaatunutta
18 063 haavoittunutta

3 611 kaatunutta
14 301 haavoittunutta

Tausta muokkaa

Ylitettyään Jalujoen japanilaiset toivat pian neljä armeijaansa maihin Liaotungin niemimaalla. 3. armeija sai tehtäväkseen piirittää Port Arthur niemimaan kärjessä. Kolme muuta armeijaa kääntyivät ylipäällikkönä toimineen kenttämarsalkka Ōyama Iwaon alaisuudessa kohti Liaoyangin kaupunkia. He ottivat voitot venäläisistä Telissussa, Tashihchiaossa ja Hsimuchengissa, jolloin venäläisten komentaja kenraali Aleksei Kuropatkin tyytyi puolustamaan asemia Liaoyangin lähistöllä.[1]

Liaoyang oli Venäjän–Japanin sodan aikana Mantšurian toiseksi suurin kaupunki Mukdenin jälkeen. Sen asukasluku oli 60 000 ja se oli venäläisten sotilaallinen pääkeskus Mantšurian eteläosassa. Sen läpi kulki tärkeä rautatie Mukdenin ja Liaotungin niemimaan Dalnyn sataman välillä.[1]

Osapuolet muokkaa

 
Kenraali Kuroki Tamemoto taistelun aikana.
 
Kenraali Aleksei Kuropatkin palkitsemassa sotilasta.

Joukot muokkaa

Kenraali Aleksei Kuropatkinin alaisuudessa oli kaksi eurooppalaista ja kolme siperialaista armeijakuntaa, joihin kuului yhteensä 14 divisioonaa. Sotilaita oli 158 000. Heistä 128 000 oli jalkaväkeä ja 30 000 ratsuväkeä. Tykkejä venäläisillä oli 609. Venäläisjoukot oli ajettu kolmeen osaan etelässä, idässä ja reservissä. Eteläistä osaa komensi kenraaliluutnantti Nikolai Zarubaev ja siihen kuuluvaa ratsuväkeä kenraaliluutnantti Pavel Mištšenko. Idässä osaa komensi Aleksandr Bilderling. Reservi oli Kuropatkinin komennossa.[1]

Japanilaisia komentaneen kenttämarsalkka Ōyama Iwaon alaisuudessa oli kolme armeijaa. 1. armeijaa komensi kenraali Kuroki Tamemoto, 2. armeijaa kenraali Oku Yasukata ja 4. armeijaa Nozu Michitsura. Yhteensä japanilaisilla oli kahdeksan divisioonaa ja 125 000 sotilasta. Heistä 115 000 oli jalkaväkeä ja 10 000 ratsuväekä. Tykkejä japanilaisilla oli 170.[1]

Strategia muokkaa

Taistelun molemmat osapuolet luulivat olevansa lukumääräisesti alivoimaisia. Kuropatkin oli päätynyt tähän olettamukseen riittämättömän tiedustelun takia. Hän päättikin ottaa puolustusasemat. Päätöstä tuki paitsi uskomus omien joukkojen alivoimaisuudesta, mutta myös vallineet sääolosuhteet. Heinäkuussa alkaneen sadekauden sateet olivat saaneet läheiset Taitzu- ja Tangjoet tulvimaan ja maasto oli muuttunut mutaiseksi. Tämä hankaloitti joukkojen liikkumista ja teki puolustuksesta yleisesti ottaen hyökkäystä tehokkaampaan.[2]

Iwao uskoi venäläisten tapaan omaan alivoimaisuuteensa. Tosin toisin kuin venäläisillä, Iwaolla oli hyvin tarkkaa ja oikeaa tietoa vihollisensa lukumäärästä.[1] Iwao päätti venäläisistä poiketen ryhtyä hyökkäykseen. Tarkoituksena oli hyökätä alivoimaisillakin joukoilla, jotta venäläisillä ei olisi aikaa tuoda vielä entistä enemmän joukkoja paikalle.[2] Hyökkäykseen oli ryhdyttävä myös, koska Port Arthurin piiritys ei ollut vieläkään ratkennut japanilaisten hyväksi. Kun 24. elokuuta saatiin tietää kenraali Nogi Maresuken hyökkäyksen kohti Port Arthuria epäonnistuneen, varmistui että tältä suunnalta ei vielä pitkään saataisi omia vahvistuksia. Iwao määräsi omat joukkonsa hyökkäämään kohti Liaoyangia seuraavana päivänä 25. elokuuta.[1]

Japanilaisten tarkoituksena oli, että 2. armeija etenisi lännestä pitkin Liaoyangin läpi kulkevaa rautatietä, kun 1. armeija etenisi Motienin laakson kautta pitkin sieltä kulkevaa maantietä ja rautatietä sen itäpuolella. Lopulta se murtautuisi rautatielle Liaoyangin pohjoispuolella ja katkaisisi venäläisten yhteydet. 4. armeija suojaisi myöhemmin 2. armeijan oikeaa siipeä. Alueen maaston takia suuremmat koukkausliikkeet eivät olleet mahdollisia, vaan ainut vaihtoehto oli hyökätä suoraan venäläisiä päin.[2]

Taistelu muokkaa

 
Japanilaiset joukot ylittävät Taitzujokea.
 
Japanilainen näkemys kenraali Kuropatkinista taistelussa.

Ensimmäiset yhteenotot käytiin Liaoyangin eteläpuolella 25. elokuuta. 1. armeija ylitti Tangjoen ja iski 3, siperialaisen armeijakunnan oikeaan sivustaan. Idässä venäläisjoukkoja komentanut Bilderling tyytyi olemaan juuri reagoimatta. Japanilaisten ensimmäinen yritys murtautua venäläisten läpi epäonnistui silti, lähinnä koska venäläisten tykistö osoittautui ylivoimaiseksi.[1]

Yöllä 25.–26. elokuuta japanilaisen 1. armeijan 2. ja 12 divisioona iskivät 10. siperialaista armeijakuntaa vastaan Liaoyangin itäpuolella. Hungshalingissa ja Peikoussa käytiin ankaria taisteluja. Peikoun kukistuttua illalla 26. elokuuta Kuropatkin määräsi puolustajat vetäytymään. Vetäytyminen onnistui järjestäytyneesti ja joukot siirtyivät puolustusasemiin lähemmäs kaupunkia. Samaan aikaan Zarubaevin onnistui estää japanilaisten 2. ja 4. armeijan eteneminen. Osa japanilaisten 1. armeijan yksiköistä oli jäänyt eristyksiin. Kuropatkin ei kuitenkaan ymmärtänyt hyödyntää tilannetta, vaan määräsi 27. elokuuta kaikki joukot taaempiin puolustusasemiin. Kuropatkin odotti japanilaisten päähyökkäyksen kohdistuvan Liaoyangin puolustuksia vastaan, jolloin hän iskisi itse hyökkääjiä vastaan reservijoukoillaan. Ôyaman tarkoituksena ei kuitenkaan edes ollut vallata kaupunkia, vaan piirittää venäläiset ja tuhota näiden armeija. Samaan aikaan kun osa japanilaisista alkoi valmistella hyökkäystä venäläisten puolustuksia vastaan kaupungin eteläpuolella, Kurokin komentama 1. armeija murtautui Taizujoen läpi ja katkaisi rautatien kaupungin pohjoispuolella.[1]

30. elokuuta japanilaiset aloittivat uuden hyökkäyksen rintaman koko pituudella. Taistelut tuona päivänä osoittautuivat ratkaiseviksi. Venäläiset puolustautuivat aluksi menestyksekkäästi ja aiheuttivat japanilaisille suuria tappioita. Kuropatkin empi kuitenkin edelleen oman vastahyökkäyksensä tekemistä. Hän oli edelleen epävarma vihollisensa armeijan koosta ja tyytyi kuluttamaan näidern voimavaroja puolustautumalla. Lopulta hän määräsi jälleen uuden vetäytymisen. Japanilaiset pääsivät nyt tykkeineen kantaman päähän Liaoyangin kaupungista. Tuhot kaupungissa ja etenkin sen rautatieasemalla saivat venäläiset viimein ryhtymään omaan vastahyökkäykseensä 2. syyskuuta. Heidän tarkoituksensa oli vallata japanilaisten käsissä ollut taistelukenttää hallitseva kukkula kaupungin itäpuolella. Venäläiset iskivät kukkulaa vastaan kerta toisensa jälkeen japanilaisten lyödessä heidät takaisin. Keskiyöllä Kuropatkin sai vielä väärän tiedon kukkulan valtauksesta. Hän sai oikeampaa tietoa hieman myöhemmin, mutta oli jo menettänyt aloitteensa.[1]

Pettynyt ja uupunut Kuropatkin päätti hylätä Liaoyangin 3. syyskuuta. Hän määräsi 65 kilometrin pituisen vetäytymisen pohjoiseen kohti Mukdenin kaupunkia.[1] Japanilaiset eivät heti tajunneet venäläisten vetäytyvän sakean sumun vuoksi.[2] Japanilaiset eivät juuri ahdistelleet vetäytyviä venäläisiä ja he suorittivat vetäytymisensä hyvässä järjestyksessä, tosin taisteluista ja marssista uupuneina.[1]

Seuraukset muokkaa

 
Valokuva taistelusta japanilaisessa postikortissa.

Japanilaiset menettivät Liaoyangin taistelussa 5 537 sotilasta kaatuneina ja 18 063 haavoittuneina. Venäläisten tappiot olivat 3 611 kaatunutta ja 14 301 haavoittunutta. Molemmat osapuolet olivat odottaneet taistelusta Liaoyangissa muodostuvan jonkinlainen sodan ratkaisutaistelu, jollaista siitä ei kuitenkaan muodostunut.[1]

Mukdeniin vetäytynyt Kuropatkin tiedotti Venäjän sotaministeriölle saavuttaneensa voiton taistelussa. Tuolloinen sotaministeri Viktor Saharov ei kuitenkaan niellyt Kuropatkinin väitettä, vaan totesi venäläisten kärsineen tappion. Japanissa taistelua pidettiin voittoa, mutta kärsityt suuret tappiot eivät antaneet syytä erityiselle juhlinnalle. Voittoa ei voitu pitää muutenkaan täydellisenä, kun venäläisten onnistui hallitusti vetäytyä ratkaisutaisteluksi tarkoitetusta yhteenotosta.[1] Voitto kuitenkin korvasi osittain epäonnistuneet hyökkäysyritykset Port Arthuria vastaan. Tappioita korvattiin Japanista saaduilla vahvistuksilla, kun nyt oli käynyt selväksi, että Venäjä ei pystynyt uhkaamaan Japanin kotisaaria.[2]

Liaoyangin taistelu oli joka tapauksessa Venäjän–Japanin sodan ensimmäinen suuri taistelu. Se oli myös yksi oman lähihistoriansa suuremmista taisteluista. Edellinen sitä suurempi taistelu oli käyty Sedanissa vuonna 1870. Venäjän–Japanin sodan seuraava suuri taistelu käytiin lokakuussa Šahe-joella.[1]

Lähteet muokkaa

  1. a b c d e f g h i j k l m n Rotem Kowner: Historical Dictionary of the Russo–Japanese War, s. 205–209. The Scarecrow Press, 2006. ISBN 978-0-8108-4927-3. (englanniksi)
  2. a b c d e Geoffrey Jukes: The Russo-Japanese War 1904-1905, s. 49–52. Osprey Publishing, 2002. ISBN 1-84176-446-9. (englanniksi)