Latok

Sijainti	Pohjoiset Alueet, Pakistan
Vuoristo	Panmah Muztagh, Karakorum
Korkeus merenpinnasta	22 798 m jalkaa/6949
Prominenssi	1 475 m
Ensimmäinen nousu huipulle	15. heinäkuuta 1979 (Yoji Teranishi, Kazushige Takami, Sakae Mori)
Helpoin reitti	Lounainen harjanne
Koordinaatit	35° 55′ 43″ P, 75° 49′ 24″ I

Sijainti	Pohjoiset Alueet, Pakistan
Vuoristo	Panmah Muztagh, Karakorum
Korkeus merenpinnasta	23 320 m jalkaa/7108 m
Prominenssi	1 475 m
Ensimmäinen nousu huipulle	1977 (E. Alimonta, T. Mase, R. Valentini)
Helpoin reitti	Kaakkoinen tukipilari
Koordinaatit	35° 55′ 43″ P, 75° 49′ 24″ I

Sijainti	Pohjoiset Alueet, Pakistan
Vuoristo	Panmah Muztagh, Karakorum
Korkeus merenpinnasta	23 441 m jalkaa/7145
Prominenssi	1 475 m
Ensimmäinen nousu huipulle	19. heinäkuuta 1979 (Sin'e Matsumi, Tsuneo Shigehiro, Yu Watanabe)
Helpoin reitti	Itäinen harjanne eteläpuolelta
Koordinaatit	35° 55′ 43″ P, 75° 49′ 24″ I

Latok (urduksi ‏لیٹوک‎, Laiṭok) on jyrkästi kohoavista kallionhuipuista koostuva vuorirypäs, joka sijaitsee Panmah Muztaghin osassa Keski-Karakorumissa, Pakistanissa. Latokin länsipuolella sijaitsee Ogren huipuista koostuva ryhmä, jonka korkein huippu Baintha Brakk tunnetaan myös nimellä The Ogre. Latokista suoraan etelään sijaitsee Baintha Lukparin jäätikkö, mikä johtaa pitkälle Biafon jäävirralle, yhdelle Karakorumin pääjäätiköistä. Latokin pohjoispuolella sijaitsee Choktoin jäävirta.

Ryhmä käsittää neljä päähuippua, jotka on lueteltu tähän niiden suhteellisen aseman mukaan. Nimien perään on ilmoitettu korkeus merenpinnan tasosta^[1] sekä vuosiluku, jolloin huipulle on ensimmäisen kerran noustu:

Latok I, pohjoinen (keskellä), 7 145 m, kiivetty 1979
Latok II, länsi, 7 108 m, kiivetty 1977
Latok III, itä, 6 949 m, kiivetty 1979
Latok IV, kaakko, 6 456 m, kiivetty 1980

Vuorikiipeily muokkaa

Jokainen huipuista on teknisesti äärimmäisen vaikea kiivettävä.

Latok I muokkaa

Latok I:n huipulle kiipesi ensimmäisen kerran 1979 Naoki Takadan johtama japanilainen retkikunta. Tähän ensimmäiseen huipulla käyneeseen ryhmään kuuluivat myös Sin'e Matsumi, Tsuneo Shigehiro ja Yu Watanabe, sekä heitä seuranneet Hideo Muto, Jun'ichi Oku ja Kota Endo, jotka saavuttivat huipun kolme päivää myöhemmin. He aloittivat kulkunsa Baintha Lukparin jäätiköltä, kiipesivät vuoren tukipilaria ja saavuttivat itäisen harjanteen.

Latok I:n jyrkän pohjoisharjanteen (2 500 m) reitti on yhä kiipeämättä. Yhdysvaltalaisten kiipeilijöiden, Jim Doninin, Michael Kennedyn, George Lowen ja Jeff Lowen ensimmäinen yritys oli vähällä onnistua. Puutteista huolimatta kevyen kuorman pitäminen tässä kiipeämisessä oli tärkeää. Tämän jälkeen seurasi monia epäonnistuneita kiipeämisyrityksiä.^[4]

Latok II muokkaa

Latok II:lle noustiin ensimmäistä kertaa vuonna 1977, kun Arturo Bergameschin johtama italialainen ryhmä onnistuivat kiipeämään vuoren huipulle kaakkoisrinnettä pitkin. E. Alimonta, T. Mase sekä R. Valentini onnistuivat pääsemään huipulle.^[3]

Vuonna 1997 tapahtui myös maininnan arvoinen nousu Latok II:lle, kun Alexander Huberin, Thomas Huberin, Toni Gutschin, ja Conrad Ankerin joukkue kiipesi huipun jyrkkää länsirinnettä. He kuvailivat tätä samanlaiseksi kuin asettaisi "El Capitanin Mount McKinleyn päälle": 1 000-metrinen pystysuora kallioseinämä, jonka perusta^selvennä on 6 100 metrin korkeudella merenpinnan tasosta. Kaiken kaikkiaan kiipeämistä ylöspäin oli yhteensä 2 200 metriä.^[5]

Latok III muokkaa

Ensimmäinen nousu Latok III:lle tapahtui vuonna 1979, kun Yoji Teranishin johtama japanilainen joukkue kiipesi huipulle lounaisen harjanteen reittiä. Huipulle olivat nousseet Teranishi, Kazushige Takami sekä Sakae Mori.^[2] Samaa reittiä nousi 1988 italialainen ryhmä. Se oli ensimmäinen onnistunut uudelleennousu millekään Latok-ryhmän huipuista.^[4]

Lähteet muokkaa

↑ ^a ^b ^c ^d ^e
Tämän artikkelin korkeudet on saatu kartasta Karakoram, 1:250 000, Swiss Foundation for Alpine Research (SFAR). Professori Arturo Bergamaschi johtama maanmittaustutkimus on antanut seuraavanlaiset tulokset huippujen korkeuksista:
- Latok I: 7 086 m
- Latok II: 7 151 m
- Latok III: 6 860 m
Bergamaschi esitti, että Latok I:n ja Latok II:n nimikkeet vaihdettaisiin; kuitenkin suurinosa lähteistä viittaa edelleen siihen, että keskimmäinen huippu on Latok I ja läntinen huippu Latok II, kuten tämä artikkelikin sanoo. Katso teoksen American Alpine Journal (1998) sivut 320-321. Mikäli professori Bergamaschin tulokset osoittautuisivat oikeiksi, Latok II olisi ryhmän korkein huippu, ja se kohoaisi maastosta n. 1 481 m; Latok I:n kohouma olisi suuresti vähentynyt.
↑ ^a ^b ^c American Alpine Journal (1980), sivut 647-648
↑ ^a ^b Jill Neate, High Asia: An Illustrated History of the 7000 Metre Peaks, ISBN 0-89886-238-8
↑ ^a ^b Andy Fanshawe ja Stephen Venables, Himalaya Alpine-Style, Hodder and Stoughton, (1995), ISBN 0-340-64931-3
↑ American Alpine Journal (1998), sivut 34-43

[different_heights-1] Tämän artikkelin korkeudet on saatu kartasta Karakoram, 1:250 000, Swiss Foundation for Alpine Research (SFAR). Professori Arturo Bergamaschi johtama maanmittaustutkimus on antanut seuraavanlaiset tulokset huippujen korkeuksista:
Latok I: 7 086 m

Latok II: 7 151 m

Latok III: 6 860 m
Bergamaschi esitti, että Latok I:n ja Latok II:n nimikkeet vaihdettaisiin; kuitenkin suurinosa lähteistä viittaa edelleen siihen, että keskimmäinen huippu on Latok I ja läntinen huippu Latok II, kuten tämä artikkelikin sanoo. Katso teoksen American Alpine Journal (1998) sivut 320-321. Mikäli professori Bergamaschin tulokset osoittautuisivat oikeiksi, Latok II olisi ryhmän korkein huippu, ja se kohoaisi maastosta n. 1 481 m; Latok I:n kohouma olisi suuresti vähentynyt.

[2] Latok I: 7 086 m

[3] Latok II: 7 151 m

[4] Latok III: 6 860 m

[aaj_1980-2] American Alpine Journal (1980), sivut 647-648

[neate-3] Jill Neate, High Asia: An Illustrated History of the 7000 Metre Peaks, ISBN 0-89886-238-8

[himalaya_alpine_style-4] Andy Fanshawe ja Stephen Venables, Himalaya Alpine-Style, Hodder and Stoughton, (1995), ISBN 0-340-64931-3

[aaj_1998-5] American Alpine Journal (1998), sivut 34-43

[1]

[2]

[3]

[4]

[5]