Korvaava elinympäristö
Korvaava elinympäristö tai uusympäristö[1] on sellainen elinympäristö, joka on ihmisen voimakkaasti muokkaama esimerkiksi rakentamisen tai viljelyn kautta.[2] Nimi viittaa siihen, että tällaiset ympäristöt tarjoavat kasvi- ja eläinlajeille uuden elinympäristön, kun niiden luonnolliset elinympäristöt ovat vähentyneet.[3]
Korvaavia elinympäristöjä ovat muun muassa junaratojen penkereet ja teiden pientareet sekä niiden muut reuna-alueet, lentokentät, ampuma-alueet, maa-ainesten ottoalueet, satamat, joutomaa-alueet ja voimajohtoaukeat.[2] Niihin voidaan lukea myös esimerkiksi niittymäisiksi muuttuneet tai muutetut peltoheitot sekä linnoitusten vallit.[1] Erityisen paljon Suomessa on tienpientareita, joita on yli 100 000 hehtaaria sellaisia, jotka niitetään vähintään kerran kasvukaudessa.[4]
Korvaavat elinympäristöt edesauttavat uhanalaistuneiden luontotyyppien eliölajiston säilymistä, sillä ne toimivat lajiston turvapaikkoina, joista lajit voivat joskus levitä takaisin luonnonympäristöihin. Korvaavan elinympäristön kautta lajit voivat myös siirtyä alueelta toiselle.[2] Esimerkiksi lämpimiin ilmansuuntiin antaville hiekkaisille ja vähäkasvisille tienpientareille voi kehittyä keto- ja nummimaisia kasviyhteisöjä, joista hyötyvät paikallisesti taantuneet paahdeympäristöjen hyönteislajit.[4]
Lähteet muokkaa
- Lauri Erävuori, Sonja Oksman, Heikki Holmén, Kaisa Mustajärvi, Marketta Hyvärinen: Luonnon monimuotoisuuden kannalta arvokkaat korvaavat elinympäristöt: Selvitys elinympäristöjen määrästä ja merkityksestä maantie- ja rataverkoilla. Liikennevirasto, 10/2018. Teoksen verkkoversio (viitattu 18.4.2021).
- Huhta, Ari-Pekka: Opas perinnemaisemiin: Niitut, kedot, ahot ja metsälaitumet. Vastapaino, 2021. ISBN 978-951-768-775-1.