Avaa päävalikko

Keskustuli oli muinaiskreikkalaisen pythagoralaisen filosofi Filolaoksen 400 eaa. kehittämän teorian mukaan maailmankaikkeuden keskipisteenä oleva suuri tulinen taivaankappale, jota Aurinko, Maa, Kuu ja planeetat kiersivät. Teoria tunnetaan parhaiten Johannes Stobaioksen teoksista, mutta hänellä oli taipumus sekoittaa varhaisten joonialaisten filosofien esittämät käsitykset toisiinsa, ja toisinaan hän myös sekoittaa toisiinsa Pythagoraan ja Platonin opit.[1] Brewerin mukaan Pythagoras itse olisi pitänyt Aurinkoa maailmankaikkeuden keskustassa olevana liikkuvana kappaleena, jota planeetat kiersivät.[2]

Mallia on pidetty "ensimmäisenä yhtenäisenä järjestelmänä, jossa taivaankappaleet liikkuvat ympyräratoja pitkin,[3] ja sen voi katsoa ennakoineen Kopernikuksen teoriaa siinä, että se siirsi Maan pois kaikkeuden keskustasta ja teki siitä planeetan.[4] Vaikka nykyisin tiedetään, että sen olettamaa, Auringosta erillistä keskustulta enempää kuin vastamaatakaan ei ole olemassa, malli sisälsi näkemyksen, että taivaankappaleiden havaittu liike on suurelta osin näennäistä ja aiheutuu havaitsijan liikkeestä.[5] Tutkijat eivät ole yksimielisiä siitä, missä määrin järjestelmän tarkoituksena oli selittää havaittuja ilmiöitä ja minkä se perustui myytteihin ja uskontoon.[4][5]

Sisällysluettelo

FilolaosMuokkaa

Filolaos (noin 470–385 eaa.) oli esisokraattisen kreikkalaisen filosofi Pythagoraan oppilas, joka Nikomakhoksen ja August Böckhin mukaan olisi myös ollut hänen seuraajansa.[6] Pythagoras perusti filosofisen koulukunnan, jota matematiikka hallitsi mutta joka samalla oli "syvästi mystinen"[3] ja joka on tullut kuuluisaksi erityisesti Pythagoraan lauseesta. Filolaosta on sanottu "yhdeksi kolmesta huomattavimmasta hahmosta pythagoralaisessa perinteessä"[4], ja hänen on myös arveltu ensimmäisenä saattaneen Pythagoraan opit kirjalliseem muotoon.[5] Koska vanhalta ajalta säilyneiden toisen käden lähteiden luotettavuus on kyseenalaistettu, tutkijat eivät ole varmoja, kehittikö juuri Filolaos keskustuleen perustuvan tähtitieteellisen mallin, mutta varmana pidetään, että sen kehitti joko hän tai joku muu 400-luvun loppupuolella eaa.[5]

JärjestelmäMuokkaa

 
Filolaos uskoi, että oli olemassa "Vastamaa" (Antikhton), joka kiersi Keskustulta, ja että kumpikaan ei näkynyt maahan. Ylempi kuva esittää teorian mukaista Maan ja Auringon sijaintia yöllä, alempi kuva niiden asemaa päivällä. Maa teki hänen mukaansa täyden kierroksen keskustulen ympäri yhdessä vuorokaudessa, aurinko vain yhden kierroksen vuodessa. (Sun = aurinko, Earth = maa.)[7]

Filolaoksen mukaan Maa, Kuu, Aurinko ja planeetat kiersivät oletetun keskustulen ympäri. Maan oletettiin aina kääntävän saman puolensa keskustulta kohti, ja Kreikka ja muut Välimeren maat sijaitsivat sillä puolella maapalloa, joka oli kääntyneenä keskustulesta poispäin, ei keskustulta voitu koskaan nähdä.[8]

Teoria tunnetaan parhaiten Johannes Stobaioksen ansioista, joka kuvaili sitä seuraavasti:

»Filolaos sanoo, että keskimmäisenä on tuli ja että lisää tulta on korkeuksissa, jossa se ympäröi kaikkea. Luontonsa mukaan keskus on ensimmäinen, ja sen ympärillä tanssii kymmenen jumalallista kappaletta, uloimmista sisimpään luettuna planeetat, Aurinko, Kuu, Maa, oletettu Vastamaa ja lopulta keskustuli kaiken keskellä. Ympäröivän maailman korkeinta osaa, jossa alkuaineet esiintyvät puhtaina, hän sanoo Olympokseksi; aluetta Olympoksen radan alapuolella, missä viisi planeettaa, aurinko ja kuu sijaitsevat, hän sanoo maailmaksi; niiden alapuolella olevaa aluetta, jossa kuu ja maa ovat ja jossa esiintyy syntymistä ja muutosta, hän sanoo taivaaksi.»
(Johannes Stobaios, 1. 22. 1d[9][10])

On kuitenkin huomautettu, että Stobaios sekoitti keskenään varhaisten joonialaisten filosofien opit sekä toisinaan myös platonismin ja pythagoralaisuuden.[1]

Filolaoksen mukaan Maa teki täyden kierroksen keskustulen ympäri kerran vuorokaudessa, Kuu kerran kuukaudessa ja aurinko kerran vuodessa. Se, että Kuu ja Aurinko näyttivät päivittäin nousevan ja laskevan, johtui hänen mukaansa siitä, että nämä taivaankappaleet sijaitsivat kauempana keskustulesta kuin Maa ja kiersivät sitä paljon hitaammin: päivä oli silloin kun Maa ja Aurinko olivat samalla puolella keskustulta, yö taas silloin, kun ne olivat vastakkaisilla puolella. Vielä kauempana keskustulesta olivat planeetat, joiden kiertoliike oli vielä hitaampaa, ja uloin "taivas", jossa tähdet sijaitsivat, oletettiin ilmeisesti liikkumattomaksi.[4] Filolaoksen järjestelmään sisältyi myös hypoteettinen taivaankappale, Vastamaa (Antikhthon), joka kiersi keskustulta samalla etäisyydellä kuin Maa, mutta sijaitsi keskustulesta katsottuna aina päinvastaisella puolella kuin Maa.

KeskustuliMuokkaa

Keskustulta (Dios fylakē[4] sanottiin myös "Zeuksen vartiotorniksi" ja "maaimankaikkeuden sydänalttariksi".[10] Aurinko ei hänen mukaansa ollut itsevalaiseva eikä hehkuvan kuuma vaan heijasti peilin tavoin keskustulen lämpöä ja valoa.[11] Johannes Kepler tulkitsi 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa Filolaoksen oppia niin, että hänen keskustulensa itse asiassa oli Aurinko, mutta että pythagoralaiset pitivät tarpeellisena kätkeä tämä oppi uskottomilta.[12]

MaaMuokkaa

Filolaoksen mukaan Maa ei pyörinyt. Sen vuoksi sen enempää vastamaa kuin keskustulikaan eivät näkyneet maahan, tai eivät ainakaan sille pallonpuoliskolle, jossa Kreikka sijaitsi.[4] Filolaos ei missään sanonut selvästi, minkä muotinen hän oletti Maan olevan[4], joten hän on joko saattanut pitää sitä litteänä tai pallomaisena, mutta joka tapauksessa hän on olettanut, että siitä on aina sama puoli kääntyneenä kohti keskutulta, samaan tapaan kuin Kuusta on aina sama puoli kääntyneenä Maata kohti.[8][4] Litteä maa, jonka "yläpuoli" on kääntyneenä poispäin keskustulesta, olisikin ollut sopusoinnussa nykyistä gravitaatioteoriaa edeltäneiden varhaisten käsitysten kanssa, joiden mukaan putoamisliike suuntautuu aina kohti kaikkeuden keskustaa. Tämä olisi mahdollistanut sen, että Maa saattoi kiertää keskustulta ilman, että kaikki sen päällä olevat kappaleet sinkoutuisivat avaruuteen.[5] Tätä vastaan on kuitenkin väitetty, että jo vuoden 500 eaa. aikoihin useimmat kreikkalaiset filosofit pitivät Maata pallonmuotoisena.[13]

VastamaaMuokkaa

Pääartikkeli: Maan vastakappale

"Salaperäinen"[4] Vastamaa (Antikhthon) oli Filolaoksen mukaan toinen taivaankappale, joka ei näkynyt maahan. Pythagoralaisia arvostelleen Aristoteleen tiedetään sanoneen sitä "toiseksi Maaksi", mistä George Burch on päätellyt, että sen oletettiin olevan kooltaan, muodoltaan ja koostumukseltaan samanlainen kuin Maan.[14] Aristoteles mainitsi kaksi syytä, joiden vuoksi Filolaos olisi lisännyt Vastamaan järjestelmäänsä. Sen avulla yritettiin selittää, miksi kuunpimennys on joskus havaittavissa silloinkin, kun sekä Kuu että Aurinko ovat horisontin yläpuolella, sillä ei tiedetty, että tämä aiheutuu valon taittumisesta ilmakehässä[8][15]. Toisena aiheena oli, että tällä tavoin taivaankappaleiden lukumääräksi saatiin täysi kymmenen, jota pythagoralaiset pitivät täydellisenä lukuna.[4][8][16]

Muun muassa tähtitieteilijä John Louis Emil Dreyer on päätellyt, että Filolaoksen olettama vastamaa olisi aina ollut Maan ja Keskustulen välissä[17] mutta Burch vakuuttaa, että sen epäilemättä oletettiin sijainneen päinvastaisella puolella keskustulta kuin Maan.[14] Tähän viittaa jo siitä käytetty nimitys Vastamaa, kreikaksi Antichton, missä anti merkitsee "vastapäätä", ja ainoa kohde, josta katsottuna sen voitiin olettaa olevan päinvastaisessa suunnassa kuin Maan, oli juuri keskustuli.[14] Burch väitti myös, että selittäessään, mistä syystä Filolaos oletti Vastamaan, hän olisi pilaillut Pythagoraan lukuteorian kustannuksella ja että todellinen syy Vastamaan olettamiseen oli, että se tasapainotti Maan.[5] Tasapaino oli tarpeen, koska ilman vastakappaletta järjestelmässä olisi ollut vain yksi tiheä, massivinen kappale, Maa. Maailmankaikkeus olisi ollut "epätasapainoinen ja epäsymmetrinen", mikä käsitys olisi ollut vastenmielinen kenelle tahansa kreikkalaiselle ja erityisesti pythagoralaisille,[14] sillä antiikin kreikkalaiset uskoivat kaikkien muiden taivaankappaleiden koostuvan tulisesta tai eetterimäisestä aineesta, jonka tiheys oli vähäinen tai olematon.[5]

Platonin ajan jälkeen pythagoralaiset hylkäsivät oletuksen keskustulesta ja samalla vastamaasta.[8]

LähteetMuokkaa

  1. a b ”Stobaeus, Joannes”, Encyclopædia Britannica, 11th Edition, vol. 25 (Shuválov–Subliminal self). Encyclopædia Britannica, Inc., 1911. Teoksen verkkoversio.
  2. Brewer, E. Cobham: Dictionary of Phrase and Fable, s. 1233. -, 1894. Teoksen verkkoversio.
  3. a b The Pythagoreans University of California. Viitattu 11.3.2017.
  4. a b c d e f g h i j Huffman, Carl: Philolaus (Luku 4.2: Astronomical System) Stanford Encyclopedia of Philosophy.
  5. a b c d e f g Burch, George Bosworth: Osiris, 1954, nro 11. Artikkelin verkkoversio.
  6. Böckh, August: Philolaos des Pythagoreers Lehren nebst den Bruchstücken seines Werkes, s. 14. Berliini: Vossischen Buchhandlung, 1819. Teoksen verkkoversio. (saksaksi)
  7. Orr, M. A.: Dante and the Early Astronomers. London and Edinburgh, Gall and Inglis, 1913.
  8. a b c d e Russell, Bertrand: ”Kreikan varhainen astronomia ja matematiikka”, Länsimaisen filosofian historia poliittisten ja sosiaalisten olosuhteiden yhteydessä varhaisimmista ajoista nykyaikaan asti. 1. osa : Vanhan ajan filosofia, katolinen filosofia, 1. osa, s. 239. Suomentanut J. A. Hollo. WSOY, 1967.
  9. Barnes, Jonathan: ”Stobaios: 1.22.1d”, Early Greek Philosophy. Englanniksi kääntänyt Jonathan Barnes. Penguin, 2001. Teoksen verkkoversio.
  10. a b Butler, William Archer: Lectures on the History of Ancient Philosophy, Volume 1, s. 28. -, 1879. Teoksen verkkoversio.
  11. Huffman, Carl: Philolaus 15.9.2003. Stanford Encyclopedia of Philosophy. ”Filolaos näyttää uskoneen, että myös kosmisen sfäärin laidoilla on tulta ja että aurinko oli peilin kaltainen kappale, joka välitti tämän tulen valon ja lämmön maahan; tällä käsityksellä auringosta on yhtymäkohtia myös Empedokleen oppeihin.” Viitattu 11.3.2017.
  12. Kepler, Johannes: Epitome of Copernican Astronomy, Book IV, Part. 1.2. -, 1618–1621.
  13. Harley, John Brian & Woodward, David: The History of Cartography: Cartography in prehistoric, ancient, and medieval Europe and the Mediterranean, vol 1, s. 136–146. Humana Press, 1987.
  14. a b c d Burch, G. B.: The Counter-Earth. Osiris, 1965, nro 11.
  15. Aristoteles: ”Taivaasta, II kirja, 13. luku (239b18–25)”, Taivaasta; Syntymisestä ja häviämisestä, s. 52. Suomentanut Pertti Pohjanlehto. Gaudeamus, 2003. ISBN 951-662-872-9.
  16. Aristoteles: ”I kirja, 5. luku (kpl 986a8-12)”, Metafysiikka, s. 17. Suomentanut Tuija Jatakari, Kati Näätsaari, Petri Pohjanlehto. Gaudeamus, 1990. ISBN 951-662-492-8.
  17. John Louis Emil Dreyer: History of the planetary systems from Thales to Kepler, s. 42. University press, 1906. Teoksen verkkoversio.
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Pythagorean astronomical system