Kapteeni Keltaparta

Kapteeni Keltaparta (Yellowbeard) on komediafilmi vuodelta 1983. Sen käsikirjoitti Monty Pythonin Graham Chapman yhdessä David Sherlockin kanssa ja ohjauksesta vastasi Mel Damski. Pääosia näyttelevät Peter Boyle, Monty Pythonin jäsenet Graham Chapham, Eric Idle ja John Cleese, sekä Marty Feldman viimeisessä roolissaan. Feldman kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1982 kuvatessaan Méxicossa. Hänen hahmonsa myöhemmin kuvattu kuolema tulee melko satunnaisena lopputuloksena: se häviää hukkumalla rikkihappoaltaaseen. Kapteeni Keltaparta on yksi elokuvista, joita Graham Chapman teki Monty Pythonin hajottua. John Cleese teki roolin elokuvaan vain uskollisuudestaan Chapmanille. Luettuaan elokuvan käsikirjoituksen hän piti sitä yhtenä huonoimmista lukemistaan.

Kapteeni Keltaparta
Yellowbeard
Ohjaaja Mel Damski
Käsikirjoittaja
Tuottaja Carter DeHaven
Säveltäjä John Morris
Kuvaaja Gerry Fisher
Leikkaaja William H. Reynolds
Pääosat
Valmistustiedot
Valmistusmaa Englanti
Tuotantoyhtiö Orion Pictures Corporation
Levittäjä Orion Pictures
Netflix
Ensi-ilta 1983
Kesto 92 min
Alkuperäiskieli Englanti
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
AllMovie

Pilapiirtäjä Sergio Aragonés oli kuvaamassa roolia samalla studiolla Keltaparran kuvauksen aikaan ja tapasi Feldmanin säikäyttäen tämän. Feldman kuoli seuraavana päivänä. Aragonés on kertonut tarinoita tapahtumissa iskulauseen ”Minä tapoin Marty Feldmanin” kanssa. David Bowiella oli elokuvassa cameorooli haita esittävänä merimiehenä. Merirosvoalus nimettiin ”Edithiksi” Chapmanin äidin mukaan.

Varoitus:  Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.

Merirosvokapteeni Keltaparta (Chapman) onnistuu suorittamaan koko 20-vuotisen, veropetoksesta saamansa vankeustuomion huolimatta raskaista vuosista, jotka hän vietti terrorisoiden valtameriä. Koska hän ei ole paljastanut valtavan aarteensa sijaintia, kasvattaa Kuninkaallinen laivasto hänen vankeuttaan 140 vuodella toivoen salaa, että hän pakenisi etsimään aarrettaan.

Keltaparta pääseekin pakenemaan ja lähtee aarteenetsintään poikansa Danin (jonka isästä ei ole ihan täyttä varmuutta), Danista huolta pitäneen lordi Lambournin (Cook) ja tämän ystävän tohtori Gilpinin (Hordern) kanssa. Valitettavasti aarteen perässä ovat myös Keltaparran entinen, petollinen puosu Moon (Boyle) apurinsa Gilbertin (Feldman) kanssa sekä Kuninkaallisen laivaston komentaja Clement (Idle) apunaan kuuro Pew (Cleese) ja Danin äiti Betty (Kahn)...

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Vastaanotto

muokkaa

Helsingin Sanomien Helena Ylänen luonnehti elokuvaa irvokkaaksi farssikomediaksi, jollaisilla on käyttöä silloin kun aiheena on jotain tärkeämpää kuin merirosvoilu ja aarteenetsintä. ”Kun filmi ei saa mitään mehukasta irti edes inhimillisestä ahneudesta, se jää kieppumaan irralliseksi toheloinniksi.”[1] Video-oppaassa vuodelta 1994 Asko Alanen kuvasi elokuvaa ”tyrmistyttävän epähauskaksi” huolimatta nimekkäistä näyttelijöistä. Hän antoi elokuvalle tähtien sijasta pommin, mikä vastaa sanallista arviota ”täysin epäonnistunut tekele”.[2]

Lähteet

muokkaa
  1. Ylänen, Helena: Aarteen jäljillä. Helsingin Sanomat, 2.6.1984, s. 14. Näköislehti (maksullinen).
  2. Romano, Bello (toim.): Video-opas 95, Yli 8500 elokuvaa, 2000 uutuutta. WSOY, 1994. ISBN 951-0-19839-0. (suomeksi)

Aiheesta muualla

muokkaa