Kalloindeksi
Kalloindeksi tai kefaalinen indeksi on kallon suurimman leveyssuoran (poskiluun kaaren alku leukanivelen lähellä) suhde sen suurimpaan pituussuoraan (otsasta takaraivoon). Sen määritteli ruotsalainen anatomian professori Anders Retzius (1796–1860). Fyysisen antropologian koulukunta käytti kalloindeksiä ensimmäisenä luokitellakseen Euroopasta löytyneitä vanhoja ihmisluurankoja syntyperältään erilaisiin populaatioihin.
Menetelmä hylättiin yleisesti yhdysvaltalaisen antropologian isäksi kutsutun Franz Boasin (1858–1942) tekemän tutkimuksen seurauksena. Hänen julkaisunsa The Instability of Human Types vuodelta 1912 vertasi Yhdysvaltoihin muuttaneiden eurooppalaisten ja näiden amerikkalaisten jälkeläisten kallonmuotoja ja tuli siihen tulokseen, että ihmisen kallon muotoon vaikuttavat niin merkittävästi ympäristötekijät, ettei suoraa yhteyttä yksilön kallonmuodon ja hänen genotyyppinsä välille voi johtaa.[1] Tämä teoreema tuli tunnetuksi nimellä kallon plastisiteetti. Vuonna 2002 Corey Sparks ja Richard Jantz analysoivat Boasin materiaalin modernein tilastomenetelmin ja päätyivät kritisoimaan hänen tulkintaansa Proceedings of the National Academy of Sciences (PNAS) -julkaisussa. Vuonna 2003 Clarence Gravlee, Russell Bernard ja William Leonard analysoivat materiaalin jälleen ja päätyivät tukemaan Boasin päätelmiä American Anthropologist -julkaisussa. Nykyään kefaalista indeksiä ei enää juuri käytetä sellaisenaan muussa yhteydessä kuin gynekologiassa synnytykseen liittyen tai esimerkiksi sikiöiden iän arvioimisessa.lähde?
Yhdysvalloissa kalloindeksiä käytetään vielä nykyäänkin yhtenä määreenä eräässä 27:stä eri pääkallon piirteeseen perustuvassa menetelmässä, jolla voidaan arvioida todennäköisyydet yksilön kuulumisesta tiettyyn rotuun.[2]
On arvioitu, että kaiken kaikkiaan noin 90 erilaista mittausta ihmiskallosta mahdollistavat yksilön alkuperän sijoittamisen mantereittain noin 80 prosentin tarkkuudella.lähde? Tätä alhaisempi määrä mittauksia vähentää tarkkuutta.