Kääpiöauto
Kääpiöauto on yleensä moottoripyöräksi rekisteröity kolmi- tai nelipyöräinen ajoneuvo, jonka suurin suosio koettiin toisen maailmansodan jälkeen 1950- ja 1960-luvulla. Tunnettuja kääpiöautomerkkejä olivat Messerschmitt KR 200 FMR, BMW Isetta, Goggomobil, Peel, Heinkel, Trojan, Velorex, Zündapp, Vespa 400 ja NSU Prinz. Nykyään kääpiöautoksi luetaan harrastajien piirissä kaikki alle 600-kuutioiset autot, kuten Fiat 500 ja 600 -mallit.[1] Kääpiöautoihin mahtuu tyypillisesti yksi, kaksi tai kolme aikuista henkilöä. Nykyään valmistetaan joitain kääpiöautoja, kuten Smartia.
Historiaa muokkaa
Kääpiöauton idea oli syntynyt jo 1930-luvulla, mutta tällaisten ajoneuvojen tuotanto alkoi vasta 1940-luvun lopulla, jolloin niillä pyrittiin paikkaamaan silloista ajoneuvopulaa. Tärkeimmät kääpiöautojen valmistusmaat olivat Länsi-Saksa, Yhdistynyt kuningaskunta, Ranska, Italia ja Japani. Myös Yhdysvalloissa kokeiltiin kääpiöautojen valmistusta 1940-luvun loppuvuosina. Alle 500 kuutiosenttimetrin kokoisilla moottoreilla varustettujen kääpiöautojen kukoistuskausi Keski-Euroopassa ajoittui noin vuosiin 1952–1958; Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja Japanissa niiden valmistus jatkui 1960-luvun puolelle ja jopa 1970-luvulle. Britanniassa tärkeänä syynä kääpiöautojen pitkään jatkuneeseen suosioon oli kolmipyöräisille moottoriajoneuvoille myönnetty verohelpotus.[2]
Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta kääpiöautojen voimanlähteet olivat ilmajäähdytteisiä kaksitahtisia bensiinimoottoreita. Eurooppalaisia kääpiöautomerkkejä oli useita kymmeniä, joista kuitenkin useimpien valmistusmäärät jäivät pieniksi, joidenkin vain muutamaan tai ainoastaan yhteen kappaleeseen. Ylivoimaisesti eniten tehty oli länsisaksalainen Goggomobil (286 000 kappaletta), ja suuria olivat myös BMW Isetta ja sen lisenssiversiot (160 000 kpl) sekä Messerschmitt (50 000 kpl). Itä-Euroopassa kääpiöautojen valmistusta oli Puolassa, Tšekkoslovakiassa ja Unkarissa. Japanissa kääpiöautoja tekivät Daihatsu, Mazda, Mitsubishi, Subaru ja Suzuki, brittiläisiä valmistajia olivat Peel, Bond ja Reliant. Kääpiöautojen suosio hiipui manner-Euroopassa 1950-luvun lopulla säännöstelykauden loppuessa ja henkilöautojen saannin helpottuessa.[2]
Kääpiöautot Suomessa muokkaa
Kääpiöautot eivät koskaan tulleet Suomessa yleisiksi ennen kaikkea niiden suhteellisen korkean hinnan vuoksi. Pienipyöräisinä ne eivät myöskään erityisen hyvin sopineet Suomen pääosin varsin huonokuntoisille teille. Sen sijaan samaan aikaan 1950-luvulla varsinkin maaseudulla mopot tulivat erittäin suosituiksi varsinkin lyhyehköillä ajomatkoilla.[3]
Vuonna 1956 Suomeen tuoduista kääpiöautoista Haka-Auto Oy:n maahantuoma BMW Isetta maksoi 250 000 markkaa, Helkama-konsernin tytäryhtiön Suomen Koneliike Oy:n edustaman Goggomobil T 300:n hinta oli 275 000 markkaa ja Oy Importer Ab:n maahantuoman Messerschmitt KR 200:n hinta oli 254 000 markkaa. Samana vuonna esimerkiksi Citroën 2CV maksoi 367 000 markkaa, Moskvitš 316 000 markkaa ja Volkswagen Kupla 415 000 markkaa.[2]
Wihuri Oy tutki mahdollisuuksia kotimaisen kääpiöauton valmistamiseksi rakentamalla Wiima-nimisen pikkuauton, joka esiteltiin vuoden 1957 lopulla. Autossa oli takaosaan sijoitettu kaksisylinterinen moottoripyörän moottori ja se muistutti ulkonäöltään saman ajan saksalaisia kääpiöautoja. Autoa pidettiin onnistuneena, mutta kaavailut sen sarjavalmistuksen aloittamiseksi osoittivat, että auton hinta tulisi nousemaan lähelle Volkswagen Kuplan hintaa, eikä sen kehitystyötä jatkettu. Tämä laatuaan ainoaksi jäänyt auto joutui myöhemmin kadoksiin.[4][5]
Vuonna 1994 valmistui kaksivuotisen projektin tuloksena pienen suomalaisen kolmipyöräisen kaupunkiauton prototyyppi, joka sai nimekseen Ibana. Auto oli kymmenen Helsingin teknillisen oppilaitoksen ja kolmen Taideteollisen korkeakoulun opiskelijan opinnäytetyö ja se esiteltiin samana vuonna Pariisin autonäyttelyssä.[6]
Katso myös muokkaa
- Kevytauto
- Kevyt nelipyörä (mopoauto)
- Mopo
Lähteet muokkaa
- ↑ Pekka Sivukari: Kolmipyöräinen auto naurattaa ja ihastuttaa 8.7.2013. Yleiradio, yle.fi. Viitattu 15.4.2019.
- ↑ a b c Leila Suutarinen (toim.): Vehoniemeläinen 7/1989, s.26–31. Kangasala: Vehoniemen Automuseosäätiö, 1989.
- ↑ Kirsti Lehtomäki (toim.): Kahdella pyörällä: Mobilia-vuosikirja 2013, s. 29. Kangasala: Mobilia-säätiö, 2013. ISBN 978-952-67739-1-9.
- ↑ Jorma O. Tiainen (toim.): Vuosisatamme Kronikka, s. 818. Jyväskylä: Gummerus, 1987.
- ↑ Kimmo Levä (toim.): Made in Finland (Mobilia-vuosikirja 2002), s. 66. Kangasala: Mobilia-säätiö, 2002.
- ↑ Kimmo Levä (toim.): Tulevaisuuden teemat: Mobilia-vuosikirja 1995, s. 24. Kangasala: Vehoniemen Automuseosäätiö, 1995.
