Avaa päävalikko
Jules Favre Nadarin valokuvaamana vuonna 1865.

Gabriel Glaude Jules Favre (21. maaliskuuta 1809 Lyon19. tammikuuta 1880 Versailles)[1] oli ranskalainen valtiomies, joka kuului Ranskan kolmannen tasavallan perustajiin. Hän toimi kansallisen puolustuksen hallituksen ulkoministerinä Ranskan–Saksan sodan aikana 1870–1871 ja neuvotteli sodan päättäneen Frankfurtin rauhansopimuksen.

Favre oli kauppiaan poika, ja opiskeltuaan Pariisissa hän toimi lakimiehenä synnyinkaupungissaan Lyonissa.[2] Hän esiintyi tasavaltalaisena vuoden 1830 heinäkuun vallankumouksesta alkaen.[1] Vuonna 1836 hän muutti Pariisiin. Helmikuun vallankumouksen jälkeen Favre nimitettiin 1848 sisäministeriön virkamieheksi ja hänet valittiin seuraavana vuonna kansalliskokoukseen. Favre vastusti avoimesti presidentti Louis-Napoleon Bonapartea ja tämän kaapattua vallan 2. joulukuuta 1851 hän yritti yhdessä Victor Hugon ja eräiden muiden kanssa nostattaa kansalaiset Pariisin kaduilla aseelliseen vastarintaan, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tämän jälkeen Favre vetäytyi joksikin aikaa politiikasta. Hän palasi julkisuuteen vuonna 1858 puolustamalla julkisesti keisari Napoleon III:n murhaa yrittänyttä Felice Orsinia. Pian sen jälkeen hänet valittiin Pariisista Ranskan edustajainkamariin, jossa hän kuului keisarikuntaa vastustaneeseen tasavaltalaiseen ”viiden ryhmään”. Vuodesta 1863 Favrea pidettiin tasavaltalaisen puolueen johtajana.[1][2] Hän esiintyi parlamentissa Ranskan Meksikon-sotaretken ja Rooman-miehityksen arvostelijana. Hänet nimitettiin 1867 Ranskan akatemian jäseneksi.[1]

Favre vastusti kesällä 1870 sotaa Preussia vastaan ja Sedanin tappion jälkeen hän vaati keisarin syrjäyttämistä ja kansallisen puolustuksen hallituksen perustamista.[2] Uusi tasavaltainen hallitus perustettiinkin 4. syyskuuta kenraali Louis Jules Trochun johdolla ja Favresta tuli sen ulkoministeri sekä varapääministeri. Kaksi päivää myöhemmin hän julisti kuuluisassa lausunnossaan, ettei luovuttaisi Saksalle ”tuumakaan Ranskan maaperää” eikä ”yhtäkään kiveä linnoituksista”. Favren hankalana tehtävänä oli kuitenkin rauhan neuvotteleminen saksalaisten kanssa. Jo 19. syyskuuta Ferrièresissä järjestetyssä tapaamisessa Otto von Bismarck ilmoitti hänelle, että Elsass-Lothringenin luovuttaminen oli yksi rauhan välttämättömistä ehdoista.[1][2] Tammikuussa 1871 Favre protestoi turhaan saksalaisten suorittamaa Pariisin tulitusta vastaan ja yritti saada ulkovalloilta apua Ranskalle.[2] Hän hyväksyi lopulta 28. tammikuuta aselevon neuvottelematta asiasta Bordeaux’ssa toimineen Ranskan hallituksen kanssa ja tuntematta armeijoiden tilannetta.[1] Hän ei kuitenkaan hyväksynyt Pariisin kansalliskaartin aseistariisumista ja jätti aseleposopimuksen ulkopuolelle kenraali Bourbakin armeijan, joka joutui sen vuoksi perääntymään puolueettoman Sveitsin alueelle.[2]

Favre valittiin helmikuussa 1871 kansalliskokoukseen kuudesta eri vaalipiiristä ja Adolphe Thiers otti hänet myös uuteen hallitukseen ulkoministeriksi. Tässä ominaisuudessa hän edusti Ranskaa lopullisissa rauhanneuvotteluissa ja allekirjoitti rauhansopimuksen Frankfurtissa, mutta maineensa kärsittyä hän erosi hallituksesta jo elokuussa samana vuonna.[1][2] Favre valittiin vielä senaattoriksi Rhônen departementista 1876, mutta hän ei enää osallistunut aktiivisesti politiikkaan. Hän puolusti poliittisia ratkaisujaan julkaisemissaan muistelmateoksissa Rome et la République française (1871) ja Gouvernement de la défense nationale (1871–1875).[2]

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f g Jules Favre (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 27.7.2013.
  2. a b c d e f g h Nordisk familjebok (1907), s. 1470–1471 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 27.7.2013.

Aiheesta muuallaMuokkaa