Johann Joachim Winckelmann

Johann Joachim Winckelmann (9. joulukuuta 1717 Stendal, Brandenburgin markkreivikunta8. kesäkuuta 1768 Trieste, Habsburgien monarkia) oli saksalainen taidehistorioitsija ja modernin arkeologian uranuurtaja. [1] Hänestä käytetään luonnehdintaa länsimaisen taidehistorian isä.[2]

Johann Joachim Winckelmann
Raphael Mengsin muotokuva Winckelmannista vuoden 1755 jälkeen
Raphael Mengsin muotokuva Winckelmannista vuoden 1755 jälkeen
Henkilötiedot
Syntynyt 9. joulukuuta 1717
Stendal, Brandenburgin markkreivikunta
Kuollut 8. kesäkuuta 1768
Trieste, Habsburgien monarkia
Kansalaisuus saksalainen
Koulutus ja ura
Tutkinnot Martin-Luther-Universität Halle-Wittenberg
Tutkimusalue arkeologia, taidehistoria
Tunnetut työt Geschichte der Kunst des Alterthums (1764)

Winckelmannin teoksia ovat muun muassa Gedanken über die Nachahmung der griechischen Werke in der Malerei und Bildhauerkunst (1755) ja Geschichte der Kunst des Altertums (1764), jotka vaikuttivat ratkaisevalla tavalla niin sanotun uusklassisen taidesuunnan muodostumiseen.[1]

Uran alkuvaiheetMuokkaa

Winckelmann syntyi suutarin poikana ja kävi koulunsa Berliinissä ja Altmarkin Salzwedelissä. Vuosina 1738–1740 hän opiskeli teologiaa ja kävi myös filosofian ja estetiikan luennoilla. Hän aloitti sen jälkeen lääketieteen opinnot, mutta keskeytti ne. Hän toimi sitten useita vuosia kotiopettajana ja oppikoulun vararehtorina. [3]

Antiikin tutkimuksen uranuurtajanaMuokkaa

Winckelmann sai 31-vuotiaana syyskuussa 1748 viran kreivi Henrich von Bünaun kirjastonhoitajana Nöthnitzissä lähellä Dresdeniä. Tässä tehtävässä hän syventyi taiteiden ja kirjallisuuden tutkimukseen. Lokakuusta 1754 alkaen hän toimi Saksin kruununprinssin myöntämän apurahan turvin vapaana tutkijana. Vuonna 1757 hän siirtyi Roomaan kardinaali Archinton palvelukseen ja pääsi myös kaupungin oppineiden piiriin. Samaan aikaan hänen teoksensa kasvattivat hänen tieteilijän mainettaan. Teoksilla oli kauaskantoinen vaikutus tuleviinkin tutkijasukupolviin. Winckelmann levitti uutta kauneusihannetta, jaloa yksinkertaisuutta ja hiljaista suuruutta. Antiikin Kreikan taide kohotettiin esikuvalliseksi. Tämän uusklassismin aatteen vaikutus tarttui Hegeliin, Schilleriin ja Herderiin ja heidän kauttaan koko Euroopan sivistyneistöön.[3]

Työskentely Villa AlbanissaMuokkaa

Kesäkuussa 1759 Winckelmann alkoitti yhteistyön roomalaisen kardinaali Albanin kanssa, joka oli tunnettu taidekeräilijä. Hän alkoi työskennellä Via Sarania -tien varrelle rakennetussa Villa Albanissa. Huhtikuussa 1763 hänet nimitetiin Rooman muinaisesineiden ylivalvojaksi. Samalla hän kirjoitti pääteostaan Geschichte der Kunst des Altertums. Hänellä oli nyt arvovaltaa puuttua esimerkiksi arkeologian epätieteellisiin kaivausmenetelmiin. Sen perusteella Winckelmann on sittemmin nimetty klassisen arkeologian isäksi.[3]

Väkivaltainen kuolemaMuokkaa

Työtehtävät veivät Winckelmannin kesäkuussa 1768 Triesteen. Siellä hänen uransa sai väkivaltaisen lopun, sillä hän joutui ryöstömurhan uhriksi. Melko pian hänen elämäntyönsä murentui myös siksi, että Villa Albaniin kootut kokoelmat hajosivat eri tahoille: Napoleon I vei osan niistä sotasaaliina Pariisiin ja talousvaikeuksiin joutunut kardinaali Albani myi suurimman osan kokoelmasta. Osa myydyistä teoksista on nykyisin Münchenin Glyptoteekissä ja osa Pariisin ja Wienin museoissa. Villa Albani on sittemmin siirtynyt Torlonian pankkisuvulle, jolla on omistuksessaan osia kokoelmasta.[3]

Winckelmannin vaikutusMuokkaa

Uusklassinen taidesuunta sai 1700-luvun loppupuolella laajaa kannatusta ja se syrjäytti rokokoon. Yhä useampi aatelismies teki nuoruudessaan Grand Tour -matkan antiikin muistomerkeille. Kirjailija Johann Wolfgang von Goethe asui Italiassa kahden vuoden ajan vuodesta 1786 ja julkaisi siitä laajan matkakertomuksen.[3] Myös antiikin tutkimus vahvistui. Antiikkiesineiden kauppa alkoi kukoistaa ja niitä päätyi erityisesti Britanniaan. Samalla antiikin jäljittely alkoi näkyä myös uustuotannossa ja arkkitehtuurissa. [4] Nykytutkimuksen valossa Winckelmannin luomaa kuvaa antiikin veistoksista ja rakennuksista pidetään sikäli virheellisenä, että hän ylisti niiden puhtaan valkoista pintaa. Tarkemmat tutkimukset osoittavat, että marmoripinnoissa saatettiin käyttää värejä.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Winckelmann, Johann Joachim: Jalosta yksinkertaisuudesta: Kirjoituksia antiikin taiteesta ja arkkitehtuurista. Suomentanut sekä esipuheella ja selityksillä varustanut Vesa Oittinen. Julkaisija: Kuvataideakatemia. Helsinki: VAPK-kustannus, 1992. ISBN 951-37-0863-2.

LähteetMuokkaa

  1. a b Johann Joachim Winckelmann Rasscass Medien und Content Verlag. Viitattu 1.7.2010. (saksaksi)
  2. Dammert, Lauri: Kuva antiikista on valkoinen valhe. Helsingin Sanomat, 17.5.2011, s. D2.
  3. a b c d e Hintzen-Bohlen, Brigitte: ”Johann Joachim Winckelmann ja antiikki”, Taide & Arkkitehtuuri: Rooma, s. 192–195. Suomentanut Riikka Ketonen & Maija Pellikka & Pirkko Roinila & Merja Turunen. Königswinter: Könemann, 2006. ISBN 978-3-8331-2309-2.
  4. Stig Boberg & Göran Malmqvist: Otavan suuri maailmanhistoria. Osa 12 : Valistuksen aika, s. 32–36. Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsinki: Otava, 1985. ISBN 951-1-06903-9.

Aiheesta muuallaMuokkaa

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Johann Joachim Winckelmann.