Avaa päävalikko

Isojuoksiainen (Geophilus electricus) on kellertävä, Suomen lajiston uhanalaisarvioinnissa 2010 vaarantuneeksi (VU) luokiteltu juoksujalkainen.[1]

Isojuoksiainen
Geophilus electricus-Acari, Myriopoda et Scorpiones hucusque in Italia reperta (1882).jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumalliset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Alajakso: Tuhatjalkaiset Myriapoda
Luokka: Juoksujalkaiset Chilopoda
Lahko: Siimajuoksiaiset Geophilomorpha
Heimo: Geophilidae
Suku: Geophilus
Laji: electricus
Kaksiosainen nimi

Geophilus electricus
(Linnaeus, 1758)

Koko ja ulkonäköMuokkaa

Isojuoksiaisen ruumis on kapea, noin 40 kertaa leveytensä pituinen ja väritykseltään kokonaan vaaleankeltainen. Raajoja on koiraalla 65–69 ja naaraalla 67–73 paria. Tuntosarvien 14 jaoketta ovat suunnilleen pituutensa levyisiä ja leukaraajojen tyvilevy kapenee eteenpäin ollen tyviosasta eläimen päätä leveämpi. Leukaraajojen myrkkykynsien tyvessä on pieni kuhmu. Silmät puuttuvat kokonaan. Takimmaisen raajaparin tyvellä on yläpuolella 4–6 ja alapuolella 6–12 huokosta kahdessa rivissä. Lisäksi raajojen alapuolella on yksittäinen huokonen kauempana tyvestä. Takimmaisissa raajoissa on myös hyvin erottuvat kynnet. Laji kasvaa noin 45 mm pituiseksi.[2]

LevinneisyysMuokkaa

Lajia tavataan suurimmassa osassa Eurooppaa sekä Pohjois-Amerikassa. Pohjoismaissa sitä tavataan koko Tanskassa sekä Norjan, Ruotsin ja Suomen etelärannikoilla.[2] Suomessa lajilla on vain yksi tunnettu esiintymispaikka, mutta juoksiaisesta ei ole tehty varmaa havaintoa useisiin vuosiin. Tämä saattaa tosin johtua etsimisen puutteesta.[1]

Elinympäristö ja elintavatMuokkaa

Isojuoksiainen elää etenkin tammea kasvavissa lehtimetsissä, mutta viihtyy varsin hyvin myös erilaisilla kulttuurivaikutteisilla paikoilla, kuten puutarhoissa ja hautausmailla, ja leviämisessään vaikuttaa hyötyneen merkittävästi ihmisen toiminnasta. Eläin oleskelee pääasiassa maanpinnan alla.[2]

Laji tuottaa saalistajan uhkaamana itsevalaisevaa eritettä, jonka on havaittu häiritsevän ainakin saalistavia kovakuoriaisia.[3][4]

LähteetMuokkaa

  1. a b Ilpo Mannerkoski, Juhani Terhivuo & Pekka T. Lehtinen 2010. Tuhatjalkaiset. Julk.: Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.). Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, Helsinki. s. 372–375
  2. a b c Nationalnyckeln till Sveriges Flora och Fauna. Mångfotingar – Myriapoda ISBN: 978-91-88506-53-5 s. 147, 158
  3. J. G. E. Lewis: The Biology of Centipedes. Cambridge University Press 2007. ISBN 9780521034111 s. 347
  4. http://dx.doi.org/10.1111/j.1365-3032.1936.tb00861.x

Aiheesta muuallaMuokkaa