Ilya Prigogine
Ilya Prigogine (ven. Илья Романович Пригожин, Ilja Romanovitš Prigožin, 25. tammikuuta 1917 Moskova − 28. toukokuuta 2003 Bryssel)[1], kreivi, oli belgialainen fyysikko ja kemisti. Hän sai Nobelin kemianpalkinnon vuonna 1977 häilyvien rakenteiden tutkimisesta.
| Ilya Prigogine | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 25. tammikuuta 1917 Moskova, Venäjän keisarikunta |
| Kuollut | 28. toukokuuta 2003 (86 vuotta) Bryssel, Belgia |
| Kansalaisuus |
 Belgia |
| Koulutus ja ura | |
| Tutkinnot | Université libre de Bruxelles |
| Väitöstyön ohjaaja | Théophile de Donder |
| Instituutti |
Université libre de Bruxelles Teksasin yliopisto, Austin |
| Oppilaat |
Adi Bulsara Radu Bălescu |
| Tutkimusalue | Kemia, fysiikka |
| Palkinnot |
 Nobelin kemianpalkinto (1977) |
Prigogine syntyi Moskovassa. Hänen isänsä Roman Prigogine oli kemiantekniikan insinööri. Perhe muutti lokakuun vallankumouksen jälkeen ensin Saksaan ja vuonna 1929 Belgiaan, koska perheen isä suhtautui kielteisesti sosialismiin. Prigogine sai 1949 Belgian kansalaisuuden.
Prigogine opiskeli kemiaa Brysselin vapaassa yliopistossa. Vuodesta 1950 hän toimi siellä professorina. Vuonna 1959 hänet nimitettiin Solvay-konferenssin johtajaksi. Samana vuonna hän aloitti opettajana Austinin yliopistossa Teksasissa mutta palasi 1967 Belgiaan.
Prigogine tunnetaan termodynaamisen epätasapainon tilassa olevien häilyvien rakenteiden käyttäytymistä selittävästä teoriastaan. Lisäksi Prigonine suunnitteli tietoliikennejärjestelmämalleja, jotka perustuivat Bosen–Einsteinin kondensaatti -teoriaan ja tutki kaaosteorian determinismiä sekä klassisen fysiikan että kvanttifysiikan näkökulmasta.
Prigogine sai töistään Nobelin lisäksi muitakin huomionosoituksia, muun muassa Francqui Prize -tiedepalkinnon vuonna 1955 ja Rumford-mitalin vuonna 1976.