Huumausaineneuvottelukunta
Huumausaineneuvottelukunta oli sosiaali- ja terveysministeriön asettama neuvottelukunta, jonka tehtävänä oli määritellä uudelleen Suomen huumausainepolitiikka. Neuvottelukunta asetettiin 1968, ja se istui vuodesta 1969 vuoteen 1971 saakka.
Syynä komitean asettamiseen oli nuorten laajeneva huumeiden käyttö. Jopa 5%-23% nuorista oli paikkakunnasta riippuen ilmoittanut kokeilleensa huumeita 1970-luvun alun tutkimuksissa. Kannabis ja LSD lisäksi yhdistettiin nuorison kannattamiin protestiliikkeisiin. Toimittajat pyrkivät kiinnittämään huomion asiaan tekemällä artikkeleita siitä, miten helppoa huumeiden osto oli, ja miten heikosti poliisi valvoo asiaa.[1] Tätä aikaisemmin Suomen huumausainepolitiikka perustui lähinnä terveydenhoitoon ja siihen liittyneisiin pakkokeinoihin.
Huumausainepoliittinen toimikunta
muokkaaVuonna 1996 Sosiaali- ja terveysministeriö asetti Huumausainepoliittisen toimikunnan, jonka tehtävänä oli laatia ehdotus kansalliseksi huumausaineohjelmaksi. Toimikunnan puheenjohtajana toimi oikeusministeriön ylijohtaja K. J. Lång. Toimikunnan työn tuloksena synti Suomen huumausainestrategia 1997, joka laajuudeltaan ja perusteellisuudeltaan vastaa edeltänyttä komiteamietintöä (KM 1969). Tällä kertaa toimikunnan mietintöön ei sisältynyt konkreettisia ehdotuksia uudeksi lainsäädännöksi, vaan painopiste oli yleisemmällä strategiaohjelman tasolla.[1][2] Vuoden 1997 huumausainestrategiaa on säännöllisin väliajoin täsmennetty ja yhteistyötä huumehaittojen ehkäisemiseksi on ohjattu valtioneuvoston periaatepäätöksillä.[3]
Lähteet
muokkaa- ↑ a b Hakkarainen, Pekka: Huumepolitikka ja muuttuvat ongelmat ViRiDiS - Vihreä verkkolehti. kesä 2000. Viitattu 4.10.2017.
- ↑ Suomen huumestrategia 1997 13.01.2003. Sosiaali- ja terveysministeriö. Viitattu 4.10.2017.
- ↑ Kotovirta, Elina: Valtioneuvoston periaatepäätös huumausainepolitiikasta 2016–2019 (Liite 1. Huumausainetilanne, politiikan tulevat kehittämistarpeet ja huumeohjelmakaudella 2012-2015 toteutetut toimenpiteet) 13.12.2016. Sosiaali- ja terveysministeriö. Viitattu 4.10.2017.