Avaa päävalikko
Petäjäveden Ala-Kintausjärven Kuoliosaari

Hautasaaret ovat Suomen järvialueilla käytettyjä kansanomaisia hautausmaita. Nimi hautasaari, ruumissaari, kalmosaari, kuoliosaari tai kuolinsaari viittaa usein hautausmaahan. Kohteita ei kuitenkaan voi etsiä pelkästään nimen avulla, sillä nimi on voinut ajan myötä vaihtua. Lisäksi hautasaaren hauta voi tarkoittaa myös tervahautaa.

Kansanomainen hautausmaa on syntynyt paikkaan, josta on aikoinaan ollut pitkä tai hankala matka varsinaiselle kirkkomaalle. Hautasaaret ovat yleensä varsin pieniä saaria. Niistä saattaa helpostikin havaita maan pinnalla erottuvia pitkänomaisia painanteita eli vanhojen hautakuoppien jäänteitä, joita voi olla jopa kymmeniä. Samanlaista hautausta esiintyy myös niemissä ja kuivalla maalla esimerkiksi mäkikumpareilla.[1]

Miksi tarvittiin hautasaaria?Muokkaa

Kansan kertomuksissa hautasaaren käyttö liitetään yleensä isoonvihaan, nälkävuosiin tai ruttoon. Haudatuiksi voidaan nimetä seudun ulkopuolisia, venäläisiä, karjalaisia tai heimosodissa kuolleita hämäläisiä. Hautasaaria on joskus pidetty myös pitäjien vanhimpina hautausmaina ennen kirkkojen perustamista paikkakunnalle. Niitä muistetaan myös käytetyn väliaikaisina hautausmaina. Nämä ovat epäluotettavia tietoja.[1] Arkeologiset tutkimukset viittaavat kuitenkin siihen, että haudoissa on lähiseudun tavallisia kyläläisiä.[2] Hautasaaria tarvittiin siis sen vuoksi, että vainajia oli hankala viedä kirkolle asti.

Väliaikainen ja pysyvä hautaaminenMuokkaa

Kansan kertomuksissa hautasaaria pidetään usein väliaikaisina hautoina. Vainaja on myöhemmin kuljetettu kirkkomaalle, kun keli on sen sallinut. Tämä ei aina pidä paikkaansa, sillä osa haudoista on tarkoitettu pysyviksi. Tätä tukee sekin, että arkeologit löytävät hautakuopista usein ihmisluita. Vainajia on sisämaassa pysyvästi haudattu saariin keskiajalta alkaen, sillä ensimmäisiä kalmosaaria esiintyy asiakirjalähteissä jo 1560-luvulla. Tavan perimmäinen alku on kuitenkin selvittämättä. Saarihautaustavan loppuminen tiedetään alkua paremmin: Vainajia ryhdyttiin 1600-luvun lopulta lähtien rangaistuksen uhalla kuljettamaan kirkkomaille. Saariin hautaaminen muuttui tällöin väliaikaiseksi lukuun ottamatta poikkeustapauksia, kuten vuosien 1710–1711 ruttoepidemiaa. Seurakuntaverkoston tihenemisen myötä kirkollisia hautausmaita oli melko lähellä. Kuitenkin lyhyiksi ajanjaksoiksi, siis väliaikaiseen säilöön, saatettiin vainajia haudata vielä tämän jälkeen aina 1900-luvun puolelle asti.[1]

LähteetMuokkaa

  1. a b c Ruohonen Juha: Ruumis-, kalma- ja kuoliosaaret. Viitattu 18.11.2012
  2. Juha Ruohonen: Petäjäveden kuoliosaaret. Viitattu 18.11.2012

Aiheesta muuallaMuokkaa

  • Kangasniemen hautasaaret. Ninni Närväinen. Wordpress-blogi Muistojen ja tarinoiden Kangasniemi.
  • Ruohonen Juha, Kenttätutkimuksia (hautasaarista Petäjävesi, Uurainen, Heinävesi)
  • Petäjävedeltä löytyi historiallisia hautapaikkoja. Keskisuomalainen 22.7.2008
  • Laitinen, Erkki (toim.) Ruumis- ja Kalmasaaret. Etäällä kirkkomaasta. Hankasalmen Kotiseutuyhdistyksen julkaisuja 3. (2001)
  • Ruohonen Juha, Kuolleiden saaret. Historiallisen ajan keskisuomalaisten saarihautausmaiden luonne ja käyttö hautapaikkoina ISSN 201459-305X (2010)