Haptisuus

Haptisuus on kompleksiyhdisteiden ligandien ominaisuus, joka kuvaa ligandin metalliatomiin sitoutuneiden atomien määrää. Haptisuus on tärkeä käsite erityisesti organometalliyhdisteiden kemiassa. Haptisuus eroaa hampaisuudesta, siten, että haptisuus kuvaa yhteen keskusatomiin sitoutuneiden sidosten määrää, kun taas hampaisuus kuvaa koko ligandin kykyä muodostaa koordinaatiosidoksia.[1][2][3][4][5][6]

Haptisuuden ja hampaisuuden ero. Oikealla pentahaptinen ligandi, vasemmalla kaksihampainen ligandi

Tyypillisin ligandin haptisuus on yksi, mutta myös useampihaptiset ligandit ovat yleisiä ja niissä haptisuus on tyypillisimmin 2–8. Kompleksien nimessä haptisuus ilmoitetaan kreikkalaisella aakkosella η (lausutaan hapto) ja numeerisella yläindeksillä. Numero kertoo haptisuuden. Esimerkiksi ferroseeni on bis(η5-syklopentadienyyli)rauta(II) (η5 lausutaan pentahapto). Samalla ligandilla voi olla komplekseja eri haptisuuksilla. Esimerkiksi syklopentadieeni voi olla mono-, tri- tai pentahaptinen (sitoutunut yhdellä, kolmella tai viidellä atomilla) ja bentseeni voi olla di-, tetra- tai heksahaptinen (sitoutunut kahdella, neljällä tai kuudella atomilla). Haptisuuden käsitteen ja terminologian esitti F. Albert Cotton vuonna 1968.[2][3][4][6] Ligandin haptisuus voi muuttua kemiallisissa reaktioissa ja tämä on yksi toisiintumisreaktioiden tyyppi[7].

Ligandeja, joiden haptisuus on parillinen tai pariton, ja niiden reaktiivisuus nukleofiilien kanssa

Haptisuudella on vaikutusta kompleksien reaktioihin esimerkiksi nukleofiilien reaktioilla ligandien kanssa. Ligandit, joiden haptisuus on parillinen reagoivat helpommin kuin ligandit, joiden haptisuus on pariton. Avoketjuiset ligandit reagoivat syklisiä ligandeja helpommin.[8]

LähteetMuokkaa

  1. η (eta or hapto) IUPAC GoldBook. IUPAC. Viitattu 12.7.2016. (englanniksi)
  2. a b Thomas Scott, Mary Eagleson: Concise encyclopedia chemistry, s. 647. Walter de Gruyter, 1994. ISBN 978-3110114515. (englanniksi)
  3. a b Geoff Rayner-Canham & Tina Overton: Descriptive Inorganic Chemistry, s. 513. 5th Edition. W. H. Freeman and Company, 2014. ISBN 978-1-4641-2557-0. (englanniksi)
  4. a b Egon Wiberg, Nils Wiberg, Arnold Frederick Holleman: Inorganic chemistry, s. 802. Academic Press, 2001. ISBN 978-0-12-352651-9. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 12.7.2016). (englanniksi)
  5. Catherine E. Housecroft, A. G. Sharpe: Inorganic chemistry, s. 700. Pearson Education, 2007. ISBN 9780131755536. (englanniksi)
  6. a b James E. House: Inorganic chemistry, s. 724. Academic Press, 2012. ISBN 9780123851109. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 12.7.2016). (englanniksi)
  7. Robert H. Crabtree: The Organometallic Chemistry of The Transition Metals, s. 140–141. 4th Edition. John Wiley & Sons, 2005. ISBN 0-471-66256-9. (englanniksi)
  8. Manfred Bochmann: Organometallics and Catalysis, s. 157. Oxford University Press, 2015. ISBN 9780199668212. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 12.7.2016). (englanniksi)