Etana

(Ohjattu sivulta Etanat)

Etana on nimitys, jota tavallisimmin käytetään kaikista täysin tai lähes kuorettomista maakeuhkokotiloista (Stylommatophora).[1][2][3][4] Etanat eivät muodosta yhtenäistä taksonomista ryhmää, vaan monet eri maakeuhkokotiloiden kehityshaarat ovat itsenäisesti mennettäneet kuorensa evoluution myötä.[5] Etanoiksi kutsuttuja lajeja on muun muassa siruetanoiden (Arionidea) ja harjaetanoiden (Limacidae) heimoissa. Toisinaan nimitystä etanat on kuitenkin käytetty myös maakeuhkokotiloiden lahkon suomenkielisenä nimenä, jolloin se käsittää myös kuorellisia lajeja.[6][7][8] Kuorettomia merikotiloita kutsutaan merietanoiksi.

Punasiruetana (Arion rufus)

Muista kotiloista poiketen etanoilla ei ole kalkkikuorta, mutta niiden selässä on kalkkikilpi.[7]

Suomessa esiintyvistä etanoista yleisin on metsäetana (Arion fuscus), suurin ukkoetana (Limax cinereoniger). Puutarhoissa tuhoa aiheuttavista etanoista huomattavin on valepeltoetana (Deroceras reticulatum).[2]

Etanat ravintonaMuokkaa

Nimitystä etana käytetään myös ravintona käytettävistä kotiloista. Tässä merkityksessä nimitys on kuitenkin harhaanjohtava, sillä useimmat syötävät lajit ovat kuorellisia.

SymboliikkaMuokkaa

Etanan hitauden vuoksi nahjusmaista ihmistä verrataan siihen. ”Katsella kuin etana” tarkoittaa katsomista silmät tapillaan.[8] Etanaa on pidetty kansanperinteessä sään ennustajana (”etana, etana, näytä sarves, onko huomenna pouta”).[9][8] Koska viinitarhojen etanat piiloutuvat kalkkikuoren sisälle, mutta tulevat sieltä talven tai kuivuuden jälkeen ulos, etanaa on pidetty Kristuksen ylösnousemisen vertauskuvana.[10] Etana kantaa ”taloaan”, ”koko omaisuuttaan”, aina selässään, joten siitä on tullut myös tyytyväisyyden symboli.[11]

LähteetMuokkaa

  1. Palmén, Ernst & Nurminen, Matti (toim.): Eläinten maailma, Otavan iso eläintietosanakirja. 1. Aarnikotka–Iibikset, s. 198–200. Helsinki: Otava, 1974. ISBN 951-1-01065-4.
  2. a b ”Kotilot ja etanat”, Otavan suuri ensyklopedia, 4. osa (Juusten–Kreikka), s. 3210–3212. Otava, 1978. ISBN 951-1-04658-6.
  3. Tiainen, Jorma O: Koululaisen tietosanakirja, s. 335. Jyväskylä: Gummerus, 1992. ISBN 951-20-4045-X.
  4. Leo Lehtonen, Pekka Nuorteva, Pertti Seiskari: ”Kotilot – kierteisiä kakkikuorta kantavia nilviäisiä”, Eläinoppi 2, s. 38. WSOY, 1972. ISBN 951-0-04903-4.
  5. Sturm, Charles F. & Pearce, Timothy A. & Valdés, Ángel (toim.): The Mollusks: A Guide to Their Study, Collection, and Preservation, s. 263. Boca Raton, Florida: Universal Publishers, 2006. ISBN 1-58112-930-0. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 16.9.2019). (englanniksi)
  6. Tietosanakirja. 2. Confrater–Haggai, s. 876. Helsinki: Tietosanakirja-osakeyhtiö, 1910. Teoksen verkkoversio.
  7. a b ”Etanat”, Factum : uusi tietosanakirja, 2. osa (Dio–Håv), s. 122. Weilin & Göös, 2003. ISBN 951-35-6641-2.
  8. a b c ”Etana”, Nykysuomen sanakirja, 1. osa (A–K). (Näistä lähteissä ei mainita nimeä maakeuhkokotilot, mutta yhtäpitävästi kaikissa kolmessa hakusanan ”etana” kohdalla esiintyy myös tieteellinen nimi Stylommatophora.). Suomalaisen kirjallisuuden seura, WSOY, 1989. ISBN 951-0-09105-7.
  9. Juhani Rinne, Jarmo Koistinen, Elena Saltikoff: ”Sää ja perimätieto: Kasvikunta, eläinkunta”, Suomalainen sääkirja: etanasta El Niñoon, s. 127. Yhtyneet kuvalehdet OY, 1998. ISBN 951-9435-93-X.
  10. Karl Veitschegger: Tiersymbolik in Bibel und christlicher Tradition http://members.aon.at/veitschegger/texte/tiersymbole.htm. 2001. Viitattu 10.2.2019. (saksaksi)
  11. Pentti Lempiäinen: Suuri symbolikirja. WSOY, 1993. ISBN 951-0-18537-X.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Koivunen, A., Malinen P., Ormio, H., Terhivuo, J. & Valovirta I.: Suomen kotilot ja etanat : Opas maanilviäisten maailmaan. 376 s. Helsinki: Hyönteistarvike Tibiale Oy, 2014. ISBN 978-952-67544-6-8.