Eerik II Emune
Eerik II Emune (n. 1090 – 18. kesäkuuta 1137) oli Tanskan kuningas vuosina 1134–1137.[1][2] Eerikin liikanimi "Emune" merkitsee "ikimuistoista".[3]
Suku
muokkaaEerik oli Tanskan kuningas Eerik I:n ja tämän nimeltä tuntemattoman jalkavaimo avioton lapsi.[1][2][4]
Hänen velipuolensa Knud Lavard antoi hänelle Tanskan saaria, ja hän oli Mønin, Lollandin ja Falsterin jaarli. Kun Lavard murhattiin vuonna 1131, Eerik liittyi velipuolensa Harald Kesjan kanssa kapinaan hallitsevaa Tanskan kuningas Nielsiä vastaan. Eerik valittiin Tanskan vastakuninkaaksi Skånessa huhtikuussa 1131, mikä sai Kesjan tukemaan Nielsiä pelkästään kateudessa.[5]
Eerikin armeija hävisi useita taisteluita Nielsiä ja tämän poikaa Maunu Vahvaa vastaan, kuten Jellingissä Jyllannissa vuonna 1131 ja Værbrossa Sjællannissa, ja hän joutui pakenemaan Skåneen. Hänen vetäytymisensä ansaitsi hänelle lempinimen "Jänishousu". Eerik epäonnistui vakuuttamaan Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Lothar III:n tukemaan pyrkimystään nousta kuninkaaksi, eikä hänellä myöskään ollut onnea pyytäessään apua Norjan kuningas Maunu IV Sokealta. Hän palasi Skåneen vuonna 1134, missä Lundin arkkipiispa Asser liittyi hänen tukijakseen ja lopulta myös keisari Lothar tuki häntä. Vuonna 1134 hän voitti kuningas Nielsin koko armeijan Fotevikin taistelussa Skånessa saksalaisten ratsusotureiden ratkaisevalla avustuksella, ja Niels kuoli vuoden sisällä.[5][2]
Kuningas
muokkaaEerik julistettiin kuninkaaksi Skånen tingissä eli käräjillä Lerbäckshögenissä Kävlingevägenissä lähellä Lundia. Eerik teki myöhemmin Lundista pääkaupunginsa. Fotevikin taistelun loistavan voiton myötä Eerik sai lempinimen "Ikimuistoinen" korvaamaan aiemman "Jänishousun". Harald Kesja palasi Tanskaan ja hänet julistettiin kuninkaaksi Urnehovedissa Slesvigissä. Eerik lähti jahtamaamaan häntä takaa ja tappoi velipuolensa Harald Kesjan ja tämän pojat, joista vain Olaf Haraldsen pääsi pakenemaan.[5]
Eerik yritti tämän jälkeen lujittaa ja legitimoida hallintoaan. Hän antoi titteleitä ja etuoikeuksia kannattajilleen ja julisti arkkipiispa Asserin veljenpojan Eskilin Roskilden hiippakunnan piispaksi. Hän aloitti prosessin saadakseen velipuolensa Knud Lavardin kanonisoitua ja perusti Ringstediin luostarin dokumentoimaan kertomuksia Knudin haudalla tapahtuneista ihmeistä. Eerik halusi vahvistaa kuninkaiden jumalallisen oikeuden, ja Knudin kanonisointi tuki hänen vaatimustaan valtaistuimeen. Knud julistettiin lopulta pyhäksi vuonna 1170.[2]
Eerik tunnettiin vihollisilleen ankarana hallitsijana. Kesällä 1136 hän aloitti ristiretken pakanaväestöä vastaan Rügenin saarella ja sen pääkaupungissa Arkonassa. Hän käski miehiään kaivaa kanava kaupungin ja muun saaren välille. Kanava kuivatti lähteen, joka toimitti Arkonaan juomavettä ja kaupunki pakotettiin antautumaan. Vuonna 1135 Eerik voitti meritaistelussa lähellä Tanskan rannikkoa Pommerin herttua Ratiborin johtamat lechitic (länsislaavilaiset) joukot, jotka olivat ryöstelleet Roskildea, ja vuotta myöhemmin Konungahelan (nykyinen Kungälv Ruotsissa) taistelun jälkeen ryösti myös tämän kaupungin.[2]
Hän liittyi kuningas Maunu Sokean epäonnistuneeseen sotaretkeen Norjassa, missä hän onnistui polttamaan Oslon. Saatuaan tietää, että piispa Eskil oli nostanut Sjællannin aateliset häntä vastaan, Eerik kiirehti joukkoineen pohjoiseen tukahduttaakseen nopeasti Fynillä ja Jyllannissa leviävän kapinan ja määräsi Eskilille raskaat sakot.[2]
Kuolema
muokkaaEerik II Emune kuoli 18. syyskuuta 1137.[2]
Eerik kuolema historioitsija Arild Huitfeldtin kertomana: "Eerik kuoli Urnehovedin maihinnousussa vuonna 1137. Paikallinen aatelismies, hirdin eli kuninkaan seurueen jäsen Sorte Plov[2] löi kuningas Eerikin maahan. Legendan mukaan Sorte Plov pyysi lupaa lähestyä kuningasta kantaen kädessään keihästä, jonka kärkeä suojasi puupala. Todettuaan, että kuningas Eerik ei käyttänyt haarniskaa tunikansa alla, Sorte Plov potkaisi suojan pois ja löi keihään kuninkaan läpi. Kuningas Eerikin veljenpoika Erik Håkonssøn astui esiin miekka kädessään, mutta aatelinen käski rauhoittua, koska hän – Erik – oli seuraavana valtaistuinjonossa, koska oli ainoa täysi-ikäinen mies kuningasperheessä: "Laita pois nuijasi, nuori Erik. Mehukas lihapala on pudonnut kulhoosi!" Legendan mukaan Sorte Plov pakeni paikalta henkensä kanssa.
Eerik II Emune haudattiin Riben tuomiokirkkoon.[2] Hänen veljenpoikansa Erik Håkonssøn kruunattiin hänen seuraajakseen Eerik III:ksi.
Avioliitto ja jälkeläiset
muokkaaEnnen vuotta 1130 Eerik avioitui Malmfrid Kiovalaisen (1095/1102–1137 jälkeen) kanssa, joka oli Kiovan suuriruhtinas Mstislav I:n ja Ruotsin prinsessa Kristina Ingesdotterin tytär. Malmfrid oli Norjan kuningas Sigurd I:n leski[5] ja Eerikin velipuolen Knud Lavardin puolison Ingegerdin sisar.[4] Avioliitto oli lapseton.[5]
Eerikillä oli jalkavaimonsa Thunnan kanssa avioton poika Sweyn, josta tuli Tanskan kuningas Sven III Grathe vuonna 1146.[1][4]
Viitteet
muokkaa- ↑ a b c Stefan Pajung & Niels Lund: Erik 2. Emune Den Store Danske Leksikonn. Viitattu 29.7.2023.
- ↑ a b c d e f g h i Erik Emune, ca. 1090-1137 danmarkshistorien.dk. Viitattu 7.3.2025. (tanskaksi)
- ↑ Erik Emune (1134-1137) web.archive.org. 19.7.2011. Viitattu 7.3.2025.
- ↑ a b c Erik Emune - Konge af Danmark fra 1134 - Biografi Lex. 3.10.2024. Viitattu 7.3.2025. (tanskaksi)
- ↑ a b c d e Carl Frederik Bricka: 540 (Dansk biografisk Lexikon / IV. Bind. Clemens - Eynden) runeberg.org. Viitattu 6.3.2025. (tanskaksi)
| Edeltäjä: Niilo Sveninpoika |
Tanskan kuningas 1134–1137 |
Seuraaja: Eerik III Lam |
