Edward Williams Morley

Edward Williams Morley (29. tammikuuta 1838 Newark, New Jersey, Yhdysvallat24. helmikuuta 1923 West Hartford, Connecticut, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen kemisti ja fyysikko, joka tunnetaan vuoden 1887 Michelsonin–Morleyn kokeesta, jolla turhaan yritettiin todistaa valoeetterihypoteesi.[1][2]

Edward Williams Morley
Edward Williams Morley2.jpg
Henkilötiedot
Syntynyt29. tammikuuta 1838
Newark, New Jersey, Yhdysvallat
Kuollut24. helmikuuta 1923 (85 vuotta)
West Hartford, Connecticut, Yhdysvallat
Koulutus ja ura
Tutkimusalue Fysiikka

Elämä ja uraMuokkaa

Morley valmistui Williams Collegesta vuonna 1860 ja jatkoi sen jälkeen sekä tieteellisiä että teologisia opintoja. Hän sai kongregaatiopastorin viran Ohiossa vuonna 1868 ja liittyi seuraavana vuonna Western Reserve Collegen tiedekuntaan kemian professoriksi. Hän jäi kouluun, kun se muutti Clevelandiin vuonna 1882 ja siitä tuli Western Reserve University (nykyään se on Case Western Reserve University). Hän opetti siellä eläkkeelle jäämiseensä asti vuonna 1906. Vuosina 1873–1888 hän myös opetti toksikologiaa Clevelandin lääketieteellisessä koulussa.[1][2]

Vuosina 1878–1882 Morley tutki ilmakehän happipitoisuutta, ja vuosina 1882–1893 hän työskenteli vedyn ja hapen suhteellisten atomipainojen määrittämisen parissa. Vuonna 1884 Morley alkoi työskennellä fyysikko Albert Michelsonin kanssa rakentaen ensin tarkan interferometrin vuonna 1885 ja suorittaen sitten kokeen vuonna 1887, jossa havaittiin, että oletetulla "eetterituulella" ei ollut ilmeistä vaikutusta valon nopeuteen. Vaikka koe epäonnistui, sen tulos oli merkittävä askel kohti Albert Einsteinin erityistä suhteellisuusteoriaa.[1][2]

Morley oli American Association for the Advancement of Science -järjestön ja American Chemical Societyn puheenjohtaja. Vuonna 1907 hän sai Royal Societyn Rumford-mitalin.[1][2]

LähteetMuokkaa

  1. a b c d Morley, Edward Williams Encyclopedia of Cleveland History. 2022. Viitattu 01.06.2022.
  2. a b c d Edward W. Morley: the Michelson-Morley Experiment and its Successful Legacy of Failure The Oxford Scientist. 2022. Viitattu 01.06.2022.

Aiheesta muuallaMuokkaa