Dikloorioksidi
Dikloorioksidi (Cl2O) on yksi kloorin oksideista. Yhdistettä käytetään muun muassa klooriyhdisteiden valmistuksessa
| Dikloorioksidi | |
|---|---|
 |
|
 |
|
| Tunnisteet | |
| CAS-numero | |
| PubChem CID | |
| Ominaisuudet | |
| Molekyylikaava | Cl2O |
| Moolimassa | 86,9 |
| Ulkomuoto | Kellanruskea kaasu[1] |
| Sulamispiste | -121 °C[1] |
| Kiehumispiste | -3,8 °C[1] |
| Liukoisuus veteen | 1436 g/l[2] |
Ominaisuudet ja reaktioita muokkaa
Dikloorioksidi on huoneenlämpötilassa kellanruskea kaasu. Yhdiste on suhteellisen pysymätön ja hajoaa räjähtäen esimerkiksi kipinän vaikutuksesta tai kuumennettaessa klooriksi ja hapeksi. Dikloorioksidi liukenee hyvin veteen muodostaen hypokloorihapoketta. Se on siis hypokloorihapokkeen anhydridi. Emäksisissä liuoksissa muodostuu hypokloriitteja. Metallien ja eräiden epämetallien kloridien kanssa dikloorioksidi muodostaa oksiklorideja. Yhdiste reagoi orgaanisten yhdisteiden kanssa muodostaen kloorattuja johdannaisia. Alkaanit ja alkeenit reagoivat muodostaen kloorialkaaneja. Aromaattisten yhdisteiden kanssa reagoidessaan dikloorioksidi voi kloorata joko aromaattisen renkaan tai aromaattisen renkaan sivuketjun esimerkiksi metyyliryhmän.[1][2][3]
Valmistus ja käyttö muokkaa
Teollisuudessa dikloorioksidia valmistetaan pääasiassa kloorin ja natriumkarbonaatin vesiliuoksen välisellä reaktiolla. Reaktiossa syntyy myös hiilidioksidia, vettä ja hypokloorihapoketta, joista dikloorioksidi voidaan erottaa. Laboratorioissa dikloorioksidia valmistetaan tyypillisesti kloorin ja elohopea(II)oksidin välisellä reaktiolla käyttäen liuottimena tetrakloorimetaania.[2][3]
Dikloorioksidia voidaan käyttää klooriyhdisteiden, kuten kalsiumhypokloriitin, liuottimina käytettävien kloorattujen hiilivetyjen ja kloori-isosyanaattien valmistukseen. Sitä voidaan käyttää myös sellun ja tekstiilien valkaisuun ja puolijohteiden valmistuksessa etsanttina.[2][3]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d E. M. Karamäki: Epäorgaaniset kemikaalit, s. 122. Kustannusliike Tietoteos, 1983. ISBN 951-9035-61-3.
- ↑ a b c d John A. Wojtowicz: Dichlorine Monoxide, Hypochlorous Acid, and Hypochlorites, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2004. Viitattu 11.10.2013
- ↑ a b c Egon Wiberg, Nils Wiberg, Arnold Frederick Holleman: Inorganic chemistry, s. 459. Academic Press, 2001. ISBN 978-0-12-352651-9. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 11.10.2013). (englanniksi)