Avaa päävalikko

Christian Johnen (17. heinäkuuta 1862 Düren – 1938)[1][2] oli saksalainen tuomari ja pikakirjoitushistorioitsija.

Ura oikeuslaitoksessaMuokkaa

Johnen opiskeli oikeustiedettä Bonnin, Heidelbergin ja Berliinin yliopistoissa, ja valmistui oikeustieteen tohtoriksi vuonna 1884.[1] Hän työskenteli useilla eri paikkakunnilla eri oikeusasteissa. Vuodesta 1896 lähtien hän toimi tuomarina, aluksi Viersenissä, sittemmin Kölnissä ja Düsseldorfissa.[1][2]

PikakirjoitusMuokkaa

Johnen toimi aktiivisesti myös pikakirjoitusalalla. Hän kokeili Stolzen, Gabelsbergerin ja Faulmannin pikakirjoitusjärjestelmiä,[2] mutta päätyi kehittämään Ferdinand Schreyn järjestelmää, ja järjestelmä tunnettiinkin myös nimellä Schrey–Johnen–Socin.[3]

Johnen julkaisi vuonna 1911 ensimmäisen osan useampiosaikseksi suunnitellusta pikakirjoituksen historiaa käsittelevästä teossarjasta Geschichte der Stenographie. Jatko-osien tekeminen kuitenkin kariutui ensimmäisen maailmansodan aiheuttamien hankaluuksien vuoksi.[4] Sen sijaan Johnen julkaisi lyhyemmän teoksen koko pikakirjoitushistoriasta.[4] Ruotsalainen pikakirjoitushistorioitsija Olof Werling Melin piti Johnenia kaikkien aikojen merkittävämpänä pikakirjoitushistorioitsijana.[5]

TeoksiaMuokkaa

  • Wilhelm Stolze und die Entwickelung seiner Schrift (1899)
  • Geschichte der Stenographie im Zusammenhang mit der allgemeinen Entwicklung der Schrift und der Schriftkürzung (1911)
  • Kurzgefaßte Geschichte der Stenographie (1917) (myöhemmät laajennetut painokset nimellä Allgemaine Geschichte der Kurzschrift)
  • Die deutsche Einheitskurzschtift (1930)

LähteetMuokkaa

  • Bonnet, Rudolf: Männer der Kurzschrift. Darmstadt: Winklers Verlag, 1935.
  • Ekman, Ernst L.: Olof Werling Melin. Tukholma: C E Writzes bokförlag, 1971.
  • Haeger, Fritz: Geschichte der Einheitskurzschrift. 2. painos. Heckners Verlag, 1972.
  • Melin, Olof Werling: Stenografiens historia. 2. osa. Tukholma: Nordiska Bokhandeln, 1929.

ViitteetMuokkaa

  1. a b c Bonnet, s. 91–93
  2. a b c Haeger, s. 47
  3. Melin, s. 200
  4. a b Melin, s. 297–298
  5. Ekman, s. 397