Cabaletta

oopperamusiikin termi

Cabaletta on oopperamusiikin termi, jolla on kaksi hieman toisistaan poikkeavaa merkitystä. 1800-luvun italialaisessa oopperassa se tarkoittaa ensin kaksiosaisen aarian jälkimmäistä, nopeampaa ja rytmisempää osaa joka seuraa rauhallisempaa cantabile-osuutta. Termi tuli käyttöön vuonna 1826. Cabaletassa on kaksi stanzaa, joita seuraa vapaamuotoisia koristeluja. Cabaletta tavallisesti päättyy koodaan.

Tunnettuja esimerkkejä tällaisista cabaletoista ovat mm. "Vien diletto è in ciel la luna" Bellinin Puritaaneista (1835) ja "Non più mesta..."' Rossinin Tuhkimosta (1817).

Myöhemmin cabaletoiksi alettiin kutsua myös minkä tahansa ensemblen viimeistä osuutta, yleensä duettoa.

Cabaletta yleensä välittää vahvoja tuntemuksia; suunnatonta iloa (Lindan "O luce di quest' anima" Linda di Chamounix'ssä), syvää surua (Lucian "Spargi di qualche pianto" Lucia di Lammermoorissa), rakkautta (Lindoron lyhyt cabaletta oopperassa Italiatar Algeriassa). Cabaletta on tärkeä elementti varsinkin bel canto -oopperassa - Rossini kirjoitti kaikille oopperoidensa päähenkilöille aina vähintään yhden cabaletan. Esimerkiksi Italialainen Algeriassa sisältää kaksi cabalettaa Lindorolle, kolme Isabellalle sekä yksi niin Mustafalle kuin Taddeollekin; jos tähän lisätään vielä ensemblejen loppuosat, saadaan yhteensä kuutisentoista cabalettaa.

Giuseppe Verdi käytti samaa formaattia menestysteoksissaan hyvin tehokkaasti - esimerkkinä Violetan mietiskelevä "È strano! è strano..." La traviatan ensimmäisestä näytöksestä, joka päättyy räiskyvään cabalettaan "Sempre libera". Toinen Verdin tunnettu cabaletta on Manricon "Di quella pira" Il trovatoressa.

LähteitäMuokkaa