Boorisulfidi
Boorisulfidi (B2S3) on boorin ja rikin muodostama epäorgaaninen molekyyliyhdiste. Yhdistettä käytetään muun muassa reagenssina orgaanisen kemian synteeseissä ja erikoislasien valmistukseen.
| Boorisulfidi | |
|---|---|
 |
|
| Tunnisteet | |
| CAS-numero | |
| PubChem CID | |
| Ominaisuudet | |
| Molekyylikaava | B2S3 |
| Moolimassa | 117,83 |
| Ulkomuoto | Valkoinen kiinteä aine |
| Sulamispiste | 563 °C[1] |
| Tiheys | 1,55 g/cm3[2] |
| Liukoisuus veteen | Reagoi veden kanssa |
Ominaisuudet, valmistus ja käyttö muokkaa
Huoneenlämpötilassa boorisulfidi on valkoista amorfista kiinteää ainetta, mutta usein epäpuhtautena oleva rikki värjää sen kellertäväksi. Sen alkeiskoppi on monokliininen. Boorisulfidin rakenne muodostuu rengasmaisista B2S2- ja B3S3-yksiköistä, jotka muodostavat kerroksittain olevia polymeerilevyjä. Yhdiste reagoi kiivaasti hapen kanssa ja veden kanssa se hydrolysoituu boorihapoksi ja vetysulfidiksi. Aine reagoi myös alkoholien kanssa boraattiestereiksi ja amiinien kanssa triaminoboraaneiksi. Kuumennettaessa boorisulfidi alkaa sublimoitua noin 300 °C:n lämpötilassa.[2][3][4]
Valmistus ja käyttö muokkaa
Boorisulfidia muodostuu kuumentamalla boorin ja rikin seosta 900 °C:n lämpötilaan, metalliboridien ja vetysulfidin reaktiolla tai metallisulfidien, kuten rautasulfidin, ja boorin reaktiolla. Ongelmana näissä reaktioissa ovat epäpuhtaudet ja puhdasta yhdistettä valmistetaan kuumentamalla booritrihalidien ja vetysulfidin reaktiossa muodostuvaa bortiinia (HSBS)3.[3][4]
Boorisulfidi reagoi karbonyyliyhdisteiden kanssa tiokarbonyyliyhdisteiksi ja tämä on kätevä tapa valmistaa tioketoneja ja tioestereitä.[2][3] Yhdistettä käytetään myös sähköäjohtavien erikoislasien valmistukseen[3].
Lähteet muokkaa
- ↑ William M. Haynes, David R. Lide, Thomas J. Bruno: CRC Handbook of Chemistry and Physics, s. 4–53. 39th Edition. CRC Press, 2012. ISBN 978-1439880494. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 23.9.2022). (englanniksi)
- ↑ a b c Ryu Sato: Boron Trisulfide, e-EROS Encyclopedia of Reagents for Organic Synthesis, John Wiley & Sons, New York, 2001. Teoksen verkkoversio Viitattu 23.9.2022.
- ↑ a b c d Robert J. Brotherton, C. Joseph Weber, Clarence R. Guibert & John L. Little: Boron Compounds, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2000.
- ↑ a b Egon Wiberg, Nils Wiberg, Arnold Frederick Holleman: Inorganic chemistry, s. 981. Academic Press, 2001. ISBN 978-0-12-352651-9. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 23.9.2022). (englanniksi)