Arushan rauhansopimus
Arushan rauhansopimus oli Ruandan presidentin Juvénal Habyarimanan ja Ruandan isänmaallisen rintaman elokuussa 1993 allekirjoittama sopimus. Sopimus saatiin aikaan neljätoista kuukautta kestäneiden neuvottelujen päätteeksi, joissa välittäjä toimi Tansanian hallitus ja Afrikan yhtenäisyysjärjestö. Sopimuksen tarkoituksena oli päättää Ruandan kolme vuotta jatkunut sisällissota, jossa oli kuollut arviolta 10 000 ihmistä. Sopimuksen tarkoituksena oli myös päättää maata hallinneiden hutujen ylivalta, mahdollistaa tuhansien tutsipakolaisten paluu maahan ja luoda maahan uusi demokraattinen hallitus.[1]
Rauhanneuvottelut muokkaa
Rauhanneuvottelut Arushassa alkoivat kesäkuussa 1992 ja aluksi niiden tarkoituksena oli luoda maahan kestävä tulitauko luottamuksen rakentamiseksi. Tulitaukosopimuksen mukaisesti sodan osapuolille jäi hallinnoitavaksi ne alueet, joita ne miehittivät sopimuksen solmimishetkellä. RPF:n hallintaan jäi kapea kaistale maan pohjoisosassa. Osapuolien väliin luotiin demilitarisoitu vyöhyke, jota turvasivat malilaiset, nigerialaiset, senegalilaiset ja zimbabwelaiset joukot.[1]
Neuvottelujen toinen kierros alkoi elokuussa 1992. Sen tuloksena osapuolet allekirjoittivat pöytäkirjan laillisuuden noudattamisesta, joka perustui kansalliseen yhtenäisyyteen, demokratiaan ja ihmisoikeuksien noudattamiseen ja jonka tarkoituksena oli luoda pohja neuvotteluille varsinaisen väliaikaisen vallanjakoon perustuneen hallituksen muodostamiseksi.[1]
Neuvottelut siirtymäkauden hallituksesta etenivät hitaasti syys-lokakuussa, kun presidentti Habyarimanan ja pääministeri Nsengiyaremyen edustaman hutuopposition välinen konflikti nousi esiin. Maltilliset hutupoliitikot syyttivät Habyarimanaa rauhanneuvottelujen hidastamisesta. Välittäjien aikaansaaman kompromissin mukaan Habyarimana tulisi säilyttämään presidentin virkansa siirtymäkautena, mutta suuri osa presidentin vallasta siirrettiin pääministerin johtamalle hallitukselle. Siirtymäkauden hallituksen tavoitteiksi asetettiin siirtyminen demokratiaan, kansallisen turvallisuuden vahvistaminen, pakolaisten paluun mahdollistaminen ja sodanjälkeisen jälleenrakennuksen aloittaminen.[1]
Marraskuussa jatkuneiden neuvottelujen kiistakysymykseksi nousi Vallankumouksen puolustuskomitean (engl. Committee for the Defense of the Revolution, CDR), eli Habyarimanaa kannattaneiden äärihutujen, nouseminen siirtymäkauden hallitukseen. RPF vastusti CDR:n osallistumista, koska ei pitänyt sitä virallisena poliittisena puolueena. RPF:n näkökulma voitti, mutta CDR sanoutui samalla irti vallanjakosopimuksesta syyttäen sen antavan RPF:lle liian suuren vaikutusvallan. Myös Habyarimana kritisoi sopimusta samasta syystä. Habyarimanan näkemyksen tukemana CDR aloitti väkivaltakampanjan neuvottelun kannattaneiden joukossa. Tammikuussa 1993 hallituksen kuolemanpartiot hyökkäsivät tutseja ja maltillisia hutuja vastaan. RPF vastasi aloittamalla uudelleen sotilaallisen toiminnan.[1]
Sopimuksen allekirjoittaminen muokkaa
Tulitaukosopimuksen raukeaminen vaikeutti Tansanian pyrkimyksiä saada osapuolet uudelleen neuvottelupöytään. Lopulta osapuolet sitoutuivat saattamaan rauhanneuvottelut loppuun ja maalis-kesäkuussa käydyissä neuvotteluissa keskityttiin Ruandan uuden armeijan luomiseen integroimalla RPF:n ja hallituksen armeijat, pakolaisten paluukysymykseen ja vallan siirtämisen yksityiskohtiin. 24. kesäkuuta jäljellä olevista kysymyksistä oli päästy yksimielisyyteen, mutta hallituksen edustajat vaativat allekirjoittamisen siirtämistä myöhemmäksi, jotta sopimukseen perehtymiselle olisi jäänyt aikaa. Habyarimana pyrki viivästyttämään sopimuksen ratifioimista kritisoimalla armeijan komentovirkojen tasapuolista jakoa. Lisääntyneen sisäisen ja kansainvälisen painostuksen alla hänen oli kuitenkin suostuttava sopimuksen allekirjoittamiseen. Sopimus allekirjoitettiin 4. elokuuta 1993.[1]
Sopimuksen vaikutukset muokkaa
Sopimukseen kuului myös YK:n rauhanturvajoukon UNAMIR:in sijoittaminen Ruandaan kunnes olot olisivat normalisoituneet.[2] Äärihutuaatetta kannattanut Kangura-lehti väitti UNAMIRin tehtävän olevan vain tutsien nostaminen valtaan, mutta muistutti samalla, että rauhanturvaajat olivat yleensä raukkamaisia ja tulisivat vain seuraamaan sivusta mahdollisten väkivaltaisuuksien puhjetessa.[2]
6. huhtikuuta 1994 presidentti Habyarimanan lentokone oli laskeutumassa Kigalin lentokentälle hänen palatessaan Tansaniasta kokouksesta, johon oli osallistunut joukko naapurimaiden päämiehiä, kun tuntemattomasta paikasta ammuttu ranskalainen Milan-ohjus osui presidentin koneeseen. Seuranneessa räjähdyksessä kone tuhoutui täydellisesti ja kaikki matkustajat, joukossa myös Burundin uusi presidentti Cyprien Ntaryamira, kuolivat[3]. Habyarimanan salamurhaajia ei varmuudella tiedetä, mutta yleisesti on arveltu, että kyseessä olisi ollut joukko presidentin henkivartiokaartin äärihutuja. Ruandan valtionradio syytti presidentin salamurhasta seuraavana aamuna RPF:ää ja UNAMIR-joukkoja.[2]
Presidentin murhan jälkeisenä päivänä äärihutut likvidoivat nopeasti Arushan rauhansopimusta kannattaneet maltilliset hutupoliitikot, muun muassa pääministeri Agathe Uwilingiyimana ja aloittivat Ruandan kansanmurhan.[4] RPF, jonka joukkoja oli sijoitettu Arushan rauhansopimuksen mukaisesti Kigalin lähellä olevaan sotilastukikohtaan, aloitti sotatoimet alle 24 tuntia Habyarimanan murhan jälkeen. Ruandan armeija vastasi RPF:n offensiiviin ja sisällissota alkoi uudelleen.[5]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e f David Wage and Lois Haigh: A Case Study on the Arusha Peace Agreement July 19, 2004. Florida Conflict Resolution Consortium. Viitattu 11.9. 2007. (englanniksi)
- ↑ a b c Johansson, Peik: Kuolema Ruandassa, s. 111−118, 127−130. Helsinki: Like, 1994. ISBN 951-578-210-4.
- ↑ Kai Hirvasnoro: Välinpitämättömyys oli poliittinen valinta 11.03.2005. Kansan uutiset. Viitattu 3. syyskuuta 2007.
- ↑ Johansson, Peik: Kuolema Ruandassa, s. 132−133. Helsinki: Like, 1994. ISBN 951-578-210-4.
- ↑ Johansson, Peik: Kuolema Ruandassa, s. 143−144,148−15. Helsinki: Like, 1994. ISBN 951-578-210-4.