AMX-30

AMX-30 on ranskalainen taistelupanssarivaunu joka oli Ranskan armeijan käytössä 1966–2011. Vaunua rakennettiin yli 3500 kappaletta ja arviolta puolet tuotetuista panssarivaunuista oli vientiin tarkoitettuja.

AMX 30.

Kehitys

Ranska oli toisen maailmansodan aikana menettänyt kykynsä panssarivaunujen valmistukseen ja Ranskan vapauttamisen aikaan kesällä 1944 valtiojohto halusi pikaisesti kotimaisen vaunun.

Jo 1946 alkoi sodan aikana salaa kehitellyn ARL 44:n valmistus. Vaunu oli kuitenkin pahasti vanhentunut jo valmistuksen alkaessa, etenkin liikkuvuudeltaan, koska kehitystyö oli jäänyt sodan aikana jälkeen. Seuraava projekti oli jo kesällä 1945 aloitettu AMX-50, jonka oli tarkoitus yhdistää Pantherin panssarointi, Tiger II:n aseistus ja T-34:n liikkuvuus ja olla parempi kuin M26 Pershing tai IS-3. Amerikkalaiset eivät kuitenkaan halunneet rahoittaa projektia. Länsi-Saksa ei halunnut osallistua siihen, vaan näytti luottavan Guderianin visioon kevyistä ja liikkuvista panssariyksiköistä. AMX-50-projekti hylättiin 1950-luvun alussa. Myös toisen maailmansodan aikana singoissa käyttöön otettujen ontelokranaattien nopea kehitys jätti vaunun vanhentuneeksi. 1950-luvun lopulla uudet onteloammukset läpäisivät jo 400 mm tasakoosteista panssariterästä.

Ranska käytti panssarivaunuinaan aluksi sotasaaliksi saatuja Panthereita, M4 Shermania ja amerikkalaisten vuonna 1953 sotilasapuna Neuvostoliittoa vastaan toimittamia M47 Patton -vaunuja. Ranska kehitti myös kevyen AMX-13-vaunun, jota se toivoi saavansa myydyksi Saksalle kun sen annettiin varustautua.

Vuonna 1956 muodostettiin WEU:ssa FINABEL-ryhmä (Ranska, Italia, Alankomaat, Saksa, Belgia, Luxemburg), joka määritti spesifikaatiot uudelle keskiraskaalle Europa-Panzer-panssarivaunulle, jolla korvattaisiin yhdysvaltalaiset ja brittiläiset mallit. Projekti kariutui kun Charles de Gaulle nousi Ranskan johtoon 1958. Hän päätti varustaa Ranskan ydinaseella, mutta kieltäytyi jakamasta sitä Saksalle tai Italialle. Tällöin Saksa vetäytyi yhteistyöstä ja päätti kehittää oman vaunun.

Ranskalaisen vaunun prototyypin FINABEL 3A5 -määritelmien mukaan kehitti Atelier de Construction d´Issy-les-Moulineaux kenraali Joseph Molinién ja AMX:n pääsuunnittelija Heisslerin johdolla. Ensimmäinen prototyyppi valmistui syyskuussa 1960. Saksassa puolestaan vaunua kehittivät Tiimi A, johon kuuluivat Porsche, Maschinenbau Kiel, Luther & Jordan ja Jung-Jungenthal ja Tiimi B johon kuuluivat Ruhrstahl, Rheinstahl-HANOMAG ja Henschel.

Saksalaisia Tiimi A:n ja ranskalaisia prototyyppejä vertailtiin vielä elo–lokakuussa 1963. Saksalainen Leopard osoittautui paremmaksi liikkuvuudeltaan ja kiihtyvyydeltään. Saksalaiset kieltäytyivät ostamasta yhteistyössä kehitettyä 105 millimetrin tykkiä, sillä olivat tilanneet jo 1500 kappaletta brittiläistä Royal Ordnance L7 -tykkiä.

AMX-30-prototyypit painoivat vain 32,5 tonnia ja olivat leveydeltään 3,1 metriä ja korkeudeltaan 2,28 metriä. Vaunu oli siis varsin kevyt ja pienikokoinen. Prototyypeissä oli puolipallon muotoinen torni, joka oli selvästi saanut vaikutteita T-55:stä. Prototyypeissä oli 720 hevosvoiman bensiinimoottori, tämä vaihtui pian Hispano-Suizan monipolttoainedieselmoottoriksi. Panssarointi oli kevyt jopa toisen maailmansodan aikaisiin vaunuihin verrattuna. Vahvin panssarointi oli 50 mm tornissa, joka oli riittävä pysäyttämään 20 mm konetykin ammuksen. Ei uskottu että mihinkään vaunuun voisi asentaa tarpeeksi panssarointia onteloammuksia vastaan. Tämän vuoksi selviytyminen riippui täysin vaunun liikkuvuudesta.

Tykiksi tuli 56 kaliiperia pitkä rihlattu 105 mm CN-105 Modèle F1. Tykin erikoisuus on sen onteloammus. Ontelokranaatin läpäisy kärsii sen joutuessa pyörimisliikkeeseen rihlatussa tykissä. Tämä vuoksi Obus G -kranaatti koostuu pyörivästä ulkokuoresta ja kuulalaakereilla erotetusta kranaatista, jossa itse ontelokranaatti ei pyöri. Pyörimisliikkeellä vakautettu kranaatti on tarkempi kuin varhainen pyrstösiivekkeillä vakautettu kranaatti. Ammuksen läpäisy oli 400 mm panssariterästä ja tehokas ampumaetäisyys 3000 metriä.

Varsinainen käyttöön otettu vaunun malli tunnetaan nimellä AMX-30B erotuksena prototyypeistä. Vaunun päivittämistä alettiin tutkia 1970-luvulla. Vaunuun asennettiin laseretäisyysmittari ja uusi lämpötähtäin. Päivitetyt vaunut saivat mallinimen AMX-30B2. Moottori on vaihtunut 680-hevosvoimaiseen HS-110.2-malliin ja ongelmallinen vaihteisto korvattu uudella puoliautomaattisella.

Tykin tehoa parannettiin uudella irtoavilla ohjausosilla varustetulla volframiytimisellä alikaliiperiammuksella 105 OFL F1, joka tuli käyttöön 1981. 1990-luvulla tämän korvasi uudempi 105 OFL G2. Nexter valmisti tykille myös volframin sijaan köyhdytettyä uraania käyttävää OFL 105 F2 -ammusta 1995–1998.

1990-luvulla vaunulle kehitettiin myös reaktiivinen panssarointi, jolla kuitenkin varustettiin vain nopean toiminnan joukkojen 1. ja 2. rykmentin vaunut.

Vaunualustaa muunneltiin lisäksi muihinkin käyttötarkoituksiin, kuten Pluton-tyyppisten taktisten ydinohjusten alustoiksi, pioneeritehtäviin sekä silta- ja evakuointivaunuiksi. Nykyään Ranskan armeija on korvaamassa näitä vaunuja GIATin Leclerc-taistelupanssarivaunuilla.

Miehistö on nelijäseninen.

Tekniset tiedot

Miehistö

• Neljä

Aseistus

• 105 mm psv-kanuuna
• 20 mm automaattikanuuna
• 7,62 mm ilmatorjuntakonekivääri
• kaksi kappaletta kahden savunheittimen patteria

Mitat

• Pituus ilman putkea: 6,59 m
• Leveys: 3,1 m
• Korkeus: 2,29 m
• Maavara: 0,44 m

Taistelumassa

• 36 000 kg

Nopeus

• 65 km/h

Toimintamatka

• 500 km

Panssarointi

• Parhaimmillaan 80 mm

Voimanlähde

• Hispano-Suiza 12-sylinterinen dieselmoottori, jonka teho 720 hv (537kW)

Lähteet

• Trewhitt, Philip: Panssarivaunut ja panssaroidut ajoneuvot, Karisto Oy, Hämeenlinna, 2009. Suom. Petri Kortesuo. ISBN 978-951-23-5145-9. (s. 70)
• Hogg, Ian: Tykistö- ja ohjusaseet. Karisto, Hämeenlinna, 2011. Suom. Petri Kortesuo. Alkuteos englanniksi, 2000: Amber Books Ltd. ISBN 978-951-23-5456-6. (s.186)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta AMX 30 Wikimedia Commonsissa