Wikipedia

Viiltely

itsensä vahingoittaminen viiltelemällä

Viiltely on oman ruumiinsa tietoista ja vapaaehtoista suoraa fyysistä vahingoittamista aiheuttamalla kudostuhoa viiltelemällä ilman tarkoitusta tehdä itsemurha.[1][2] Viiltely on yleisintä nuorilla,[3] joilla se on yleisin itsensä vahingoittamisen muoto[1]. Viiltely on yhteydessä moniin mielenterveyden häiriöihin ja kohonneeseen itsemurhariskiin.[4]

Viiltojälkiä ranteessa.

Viiltely on ilmiönä vanha,[3] ja sitä esiintyy maailmanlaajuisesti. Ensimmäinen viiltelyä käsittelevä tieteellinen tutkimus on Karl Menningerin väitöskirja vuodelta 1935[5].

Määritelmät muokkaa

Kuopion yliopiston ja Kuopion yliopistollisen sairaalan tutkijoiden tutkimuksessa (Rissanen ym. 2006) viiltely määritellään Armando Favazzan määritelmää, jota on käytetty usein itsensä vahingoittamista tutkittaessa,[6] mukaillen ”ihon pinnan rikkomiseksi jollain terävähköllä esineellä tai kynsillä niin, että iho vaurioituu ja vahingoitetusta kohdasta voi tihkua enemmän tai vähemmän verta”.[7]

Taustatekijät muokkaa

 
Viiltelyn mahdollisia syitä ja seurauksia

Joskus viiltely voi olla silkkaa kokeilunhalua ja ohimenevää.[8]lähde tarkemmin?[9] Useimmiten sen taustalla on kuitenkin jokin mielenterveyden häiriö, kuten masennus, ahdistuneisuushäiriö tai psykoositila, jonka oire se on.[10] Toiminta voi myös olla seurausta esimerkiksi kriisistä läheisessä ihmissuhteessa.[11] Nuorilla tahallinen itsensä vahingoittaminen liittyy vahvimmin epävakaaseen persoonallisuuskehitykseen.[12]

Viiltelyn motiivit voivat olla niin psyykkisiä kuin fyysisiäkin.[13] Monet itseään viiltelevät nuoret ovat avuttomia hakemaan apua avuntarpeestaan huolimatta, joten he toivovat, että viiltelyjälkien näkijä puuttuisi asiaan.[14] Kuopion yliopiston ja Kuopion yliopistollisen sairaalan tutkijoiden tutkimuksessa, jonka aineistona oli noin 1 500 Kuopiossa opiskelevaa 13–17-vuotiaista nuorta, kävi ilmi, että alle 19 prosenttia itseään viiltelevistä oli hakenut terveydenhuollosta apua viiltelyynsä.[7]

Vaikutukset muokkaa

Fyysisen vahingon aiheuttama kipuaistimus saa aivot vapauttamaan stressihormoneita ja siirtää kehon valmiustilaan.[15] Tästä tilasta palautuakseen keho tuottaa morfiinin kaltaista endorfiinia, joka aiheuttaa mielihyvää ja lievittää kipua.[16] Prosessin tuottaman psyykkisen mielihyvän lisäksi endorfiini stimuloi aivojen palkkiokeskusta samalla tavoin kuin mm. nikotiini, alkoholijuoma ja huumausaineet. Voimakas kipuaistimus voidaan myös mieltää elämyksenomaiseksi tavaksi poistaa ”henkistä turtumusta”, tai se voi olla keino rankaista itseään.[17] Toisaalta kaikki eivät tunne kipua viiltelystä, vaan veren näkeminen antaa tunteen itsehillinnän palautumisesta.[18]

Yleisyys muokkaa

Viiltelyn esiintyvyyden tarkka arviointi on vaikeaa, sillä suurin osa siitä tapahtuu yksityisesti.[19] Viiltelyn yleisyydestä on hyvin erilaista tutkimustietoa erilaisten tutkimusmenetelmien ja viiltelyn määrittelyn sekä käytetyn aineiston mukaan.[7]

Vaikka itsensä tietoinen vahingoittaminen on yhtä yleistä molemmilla sukupuolilla, viiltely on yleisempää tytöillä ja naisilla.[20] Viiltelevä henkilö yrittää usein peittää itsetuhoisen käyttäytymisensä joko häpeästä tai väärinkäsitysten pelosta.[19]

Itsetuhoinen käyttäytyminen alkaa yleensä noin 14 vuoden iässä,[9] ja sen esiintyvyys alkaa laskea 19 ikävuoden jälkeen.[21]lähde tarkemmin? 568:lle keskimäärin 15,4-vuotiaalle henkilölle tehdyssä kyselyssä nuorista noin 14 prosenttia ilmoitti vahingoittaneensa joskus itseään ilman itsemurhatarkoitusta.[22]

Suomalaisessa poikittaistutkimuksessa (otoskoko 4 205) vuodelta 2008 havaittiin, että 13–18-vuotiaista nuorista 11,5 prosenttia on viillellyt itseään ainakin kerran elämänsä aikana ja 1,8 prosenttia oli viillellyt itseään viime aikoina.[20][23] Kuopion yliopiston ja Kuopion yliopistollisen sairaalan tutkijoiden vuonna 2006 julkaisemaan tutkimukseen, jonka aineistona oli noin 1 500 Kuopiossa opiskelevaa 13–17-vuotiaista nuorta, vastanneista 5,2 prosenttia ilmoitti tutkimuksen aikoihin viiltelevänsä itseään. Tytöistä itseään ilmoitti viiltelevänsä 13,2 prosenttia, pojista vain 1,7 prosenttia.[7]


Yleensä viiltely tapahtuu yksin ja salassa, mutta se voi olla julkista joko yksin tai ryhmässä, jolloin tekijät saattavat jopa viiltää toinen toisiaan. Viiltely tarttuu nuoresta toiseen.[14] On myös havaittu, että viiltelyä käytetään joskus keinona saada tunnustusta vertaisilta tai osoittaa olevansa rohkea.[18]

Yleisimmät paikat viillellä ovat ranteet ja käsivarret. Kuitenkin on raportoitu viiltelyä myös niskaan, hiusten alle, kasvoihin, rintoihin, vatsaan, sukupuolielimiin, jalkoihin ja jalkapohjiin.[14][3] Henkilöillä, jotka viiltävät muihin kuin näkyviin paikkoihin, on todettu olevan enemmän tunne-elämän ongelmia, dissosiatiivisia oireita ja itsemurha-ajatuksia.[14]

Hoito muokkaa

Jos nuoren huomataan viiltelevän, asia tulee ottaa puheeksi.[14] Viiltelyn puheeksi ottaminen ei lisää itsemurhayrityksen riskiä, vaan yleensä nuori kokee itsetuhoisuuden puheeksi ottamisen helpottavaksi ja haluaa tulla autetuksi.[24][25] Huono hoito tai asian huono käsittely vanhempien taholta voi kuitenkin lisätä viiltelyä.[18] Vaikka viiltely ei automaattisesti kerro itsemurhavaarasta, se ei kuulu normaaliin nuoruusiän kehitykseen, vaan edellyttää tutkimuksia.[12] Osa viiltelevistä nuorista tarvitsee psykiatrista arviota ja hoitoa, jonne tulee ohjata aktiivisesti.[14] Itseään viiltelevän nuoren hoitoon ei ole Käypä hoito -hoitosuositusta.[4] Usein nuoret eivät saa apua siitä huolimatta, että heidän itsetuhoisuudestaan tiedetään.[25]

Nimenomaan viiltelyyn tehoavaa lääkehoitoa ei tunneta. Lääkehoidossa on kokeiltu useita lääkeaineryhmiä, mutta tulokset lääkkeiden tehosta ovat ristiriitaisia. Viiltely liittyy usein mielenterveyden häiriöihin, joten niiden asianmukainen lääkehoito on osa viiltelyn hyvää hoitoa.[4]

Koska viiltelijältä uupuu usein kyky käsitellä sanallisesti tunteitaan ja kokemuksiaan, psykoterapeuttinen hoito on monesti hankalaa. Psykoterapian muodoista yhtäkään ei ole pystytty osoittamaan toista tehokkaammaksi viiltelyn hoidossa. Psykoterapeuttien suhtautuminen nuorten potilaidensa viiltelyyn vaihtelee: ote siihen voi olla hyvinkin aktiivinen, kun taas jotkut eivät kiinnitä viiltelyyn mitään huomiota, jollei se tule muuten esille terapian kuluessa.[4]

Psykiatrinen osastohoito voi vaikuttaa potilaan tilaan viiltelyn osalta jopa negatiivisesti, sillä osastolla esiintyy viiltelyn tarttumisesta nuoresta toiseen. Viiltely osastolla lisääntyy henkilökunnan vaihtumisen ja lomien takia sekä viikonloppuisin, jolloin on vain vähän järjestettyä ohjelmaa ja on mahdollista eristäytyä omiin oloihinsa.[4]

Lähteet muokkaa

  1. ↑ a b Marttunen, Mauri ym.: ”Epäsuora ja suora itsetuhoisuus.” Teoksessa Aalberg, Veikko ym.: Lastenpsykiatria ja nuorisopsykiatria. Helsinki: Duodecim, 2016. ISBN 978-951-656-461-9.
  2. ↑ Hooley, Jill M. & Fox, Kathryn R & Boccagno, Chelsea: Nonsuicidal Self-Injury: Diagnostic Challenges And Current Perspectives, s. 101–112. Neuropsychiatric Disease and Treatment, 16, 2020. Artikkeli verkossa (viitattu 31.5.2023). (englanniksi) doi:10.2147/NDT.S198806
  3. ↑ a b c Hirvonen, Reetta ym.: Itseään viiltelevä nuori, s. 944–950. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim, 120(8), 2004. Artikkeli verkossa (viitattu 20.5.2023).
  4. ↑ a b c d e Kontunen, Kaisa: Itseään viiltelevän nuoren psykiatrisen hoidon haasteet, s. 2607–2608. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim, 121(23), 2005. Artikkeli verkossa (viitattu 2.8.2023).
  5. ↑ Rissanen, Marja-Liisa: ”Self-mutilation as a phenomenon”, Helping adolescents who self-mutilate : A practice theory, s. 31. Väitöskirja. Kuopio: Kuopion yliopisto, 2009. ISBN 978-951-27-1306-6. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 3.8.2023). http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-27-1306-6.
  6. ↑ Mäkitalo, Krista & Isopahkala, Laura: ”Itsensä vahingoittamisen määrittelystä ja yleisyydestä”, Itseään vahingoittavan nuoren kohtaaminen, s. 3. AMK-opinnäytetyö. Seinäjoen ammattikorkeakoulu, 2009. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 3.8.2023). https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-200911235895.
  7. ↑ a b c d Rissanen, Marja-Liisa ym.: Itseään viiltelevän nuoren monet ongelmat, s. 547–551. Suomen Lääkärilehti, 61(6), 2006. Artikkeli verkossa (viitattu 2.8.2023).
  8. ↑ Väestöliitto - Syömishäiriöt ja viiltely (Arkistoitu – Internet Archive)
  9. ↑ a b WebMD - Cutting & Self-Harm
  10. ↑ Nuorten itsetuhoisuus (Arkistoitu – Internet Archive)
  11. ↑ The Royal College of Psychiatrists - Self-Harm
  12. ↑ a b Kaltiala-Heino, Riittakerttu & Kaukonen, Pälvi & Borg, Anne-Mari: ”Millaiset häiriöt kuuluvat nuorisopsykiatriseen erikoissairaanhoitoon?” Teoksessa Aalberg, Veikko ym.: Lastenpsykiatria ja nuorisopsykiatria. Helsinki: Duodecim, 2016. ISBN 978-951-656-461-9.
  13. ↑ Depression, suicide and deliberate self-harm in adolescence
  14. ↑ a b c d e f Marttunen, Mauri ym.: ”Itsensä viiltely.” Teoksessa Aalberg, Veikko ym.: Lastenpsykiatria ja nuorisopsykiatria. Helsinki: Duodecim, 2016. ISBN 978-951-656-461-9.
  15. ↑ Mitä kipu on? (Arkistoitu – Internet Archive)
  16. ↑ Tohtori.fi - Endorfiini
  17. ↑ ScienceDirect - The functions of deliberate self-injury: A review of the evidence
  18. ↑ a b c Yip, Kam-shing: A Multi-Dimensional Perspective of Adolescents' Self-Cutting, s. 80–86. Child and Adolescent Mental Health, 10, 2015. Artikkeli verkossa (viitattu 20.5.2023). (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive) doi:10.1111/j.1475-3588.2005.00122.x
  19. ↑ a b Nuoren kokemus viiltelystä ja siihen liitetyt merkitykset
  20. ↑ a b Aalberg, Veikko ym.: ”Itsetuhoisuuden yleisyys”, Lastenpsykiatria ja nuorisopsykiatria. Helsinki: Duodecim, 2016. ISBN 978-951-656-461-9.
  21. ↑ Terveyden ja hyvinvoinnin laitos - Nuorten itsetuhokäyttäytyminen (Arkistoitu – Internet Archive)
  22. ↑ CMAJ - Nonsuicidal self-harm in youth: a population based survey
  23. ↑ Laukkanen, Eila ym.: The prevalence of self-cutting and other self-harm among 13- to 18-year-old Finnish adolescents, s. 23. Social Psychiatry and Psychiatric Epidemiology, 44(1), 2008. (englanniksi) doi:10.1007/s00127-008-0398-x
  24. ↑ Marttunen, Mauri & Kaltiala, Riittakerttu: ”Itsetuhoisuus nuoruudessa.” Teoksessa Lönnqvist, Jouko ym. (toim.): Psykiatria. Helsinki: Duodecim, 2021. ISBN 978-952-360-050-8.
  25. ↑ a b Aho, Anna-Liisa ym.: Nuorten itsetuhoisuus ja avun saanti itsetuhoisuuteen, s. 13. Hoitotiede, 26(1), 2014. Artikkeli verkossa (viitattu 20.5.2023).

Kirjallisuutta muokkaa

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Viiltely&oldid=22104719”