Wikipedia

Antoninus Pius

Antiikin Rooman keisari
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 24. syyskuuta 2009 kello 19.23 käyttäjän Barosaurus Lentus (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.

Titus Aurelius Fulvus Boionius Arrius Antoninus, eli Antoninus Pius (19. syyskuuta 86 – 7. maaliskuuta 161) oli Rooman keisari vuosina 138–161. Hän oli neljäs Edward Gibbonin niin sanotuista "viidestä hyvästä keisarista". Antoninus sai lisänimensä Pius (suom. velvollisuudentuntoinen) noustuaan valtaan vuonna 138. Hän kuului Nerva-Antoninusten hallitsijasukuun ja oli suosittu ja kunnioitettu keisari, joka tunnettiin lempeydestään ja oikeamielisyydestään. Hänen valtakauttaan on usein sanottu Rooman valtakunnan kultakaudeksi, jolloin talous kukoisti, poliittinen tilanne oli vakaa ja armeija vahva. Hän hallitsi pitempään kuin yksikään Rooman keisari Augustuksen jälkeen ja hänen kautensa tunnetaan erityisen rauhallisena, joskaan ei sodattomana. Antoninus adoptoi Marcus Aureliuksen ja Lucius Veruksen vallanperijöikseen. Hän kuoli vuonna 161.

Imperator Titus Aelius Caesar Hadrianus Antoninus Augustus Pius
[[Tiedosto:|250px|Antoninus Piuksen rintakuva Münchenin Glyptothek -museossa.]]
Antoninus Piuksen rintakuva Münchenin Glyptothek -museossa.
Rooman keisari
10. heinäkuuta 138 – 7. maaliskuuta 161
Edeltäjä Hadrianus
Seuraaja Marcus Aurelius
Henkilötiedot
Syntynyt19. syyskuuta 86
Lanuvium, Italia
Kuollut7. maaliskuuta 161
Lorium, Italia
ArvonimiPius (138)
Pater patriae (139)
Puoliso Faustina vanhempi
Rooman keisari Hadrianuksen (117–138) marmorinen rintakuva. Musei Capitolini, Rooma.
Antoninus Piuksen vaimon Faustina vanhemman rintakuva. Kunsthistorisches Museum, Wien.

Elämä

Varhaiset vuodet

Titus Aurelius Fulvus Boionius Arrius Antoninus syntyi 19. syyskuuta 86 Lanuviumissa, Rooman kaakkoispuolella. Hänen isänsä oli Titus Aurelius Fulvus ja äiti Arria Fadilla. Suku oli vanha ja rikas ja se oli muuttanut aikoinaan etelä-gallialaisesta Nemausuksen kaupungista Italiaan.[1] Hänen isän puoleinen isoisänsä, myös nimeltään Titus Aurelius Fulvus oli toiminut kaksi kertaa konsulina, ensin 70-luvulla ja myöhemmin vuonna 85. Hänet oli nimitetty Rooman kaupunginprefektin (lat. praefectus urbi) virkaan. Isä Aurelius oli myös konsulina vuonna 89.[2][3] Antoninuksen äidin puoleinen isoisä oli nimeltään Arrius Antoninus, joka oli myös kotoisin Etelä-Galliasta ja toiminut elämänsä aikana kaksi kertaa konsulina. Juuri häneltä tuleva keisari sai nimen Antoninus.[4]

Antoninuksen elämästä ennen keisariutta ei tiedetä paljoa. Hänen isänsä kuoli Antoninuksen ollessa vielä nuori ja hänen kasvatuksestaan huolehtivat hänen äitinsä[5] ja molemmat isoisänsä.[2] Hän vietti nuoruusvuotensa Loriumissa, ja tavoitteena oli senaattorin ura sotilaan sijasta. Isoisien kuoltua Antoninus peri näiden suuren omaisuuden, jolloin hänestä tuli yksi Rooman rikkaimmista miehistä.[6] Vuonna 110 Antoninus meni naimisiin Annia Galeria Faustinan kanssa, joka oli vaikutusvaltaisen ja rikkaan Marcus Annius Veruksen tytär.[1]

Ura Trajanuksen ja Hadrianuksen aikana

Naimisiinmenon jälkeen Antoninuksen ura sai nopean sysähdyksen eteenpäin. Hänet valittiin ensin kvestoriksi vuonna 112, sitten preetoriksi vuoden 117 tienoilla ja vuonna 120 hän pääsi jo konsuliksi. Myöhemmin keisari Hadrianus nimitti hänet Italian maakuntahallinnon virkamieheksi. Vuosina 130–135 Antoninus toimi Asian provinssin maaherrana ja tämän jälkeen keisarin neuvonantajana.[7][8]

Tammikuussa 138 Hadrianuksen adoptoima ja caesariksi nimittämä perijänsä Lucius Aelius Caesar yllättäen kuoli. Hadrianus esitti tämän jälkeen adoptoivansa Antoninuksen ja nimittävänsä tämän perijäkseen. Hän sai myös jakaa prokonsulin ja tribuuninoikeudet kanssaan. Ehtona oli että Antoninus puolestaan adoptoisi ja nimittäisi seuraajikseen hänen vaimonsa veljenpojan Marcus Annius Veruksen ja Lucius Aeliuksen pojan Lucius Ceionius Commoduksen, tulevat keisarit Marcus Aureliuksen ja Lucius Veruksen.[9][7] Antoninuksesta tuli nyt Imperator Titus Aelius Caesar Antoninus. Nimen Aelius hän sai Hadrianukselta.[4]

Antoninus suostui ja 25. helmikuuta Hadrianus adoptoi hänet virallisesti ja nimitti hänet perijäkseen.[9] Hadrianus oli luultavasti laskenut Antoninuksen elävän vielä 10 vuotta, jolloin hänen perijänsä pääsisivät sopivassa iässä valtaan.[6] Armeijan tuen saamiseksi lyötiin kolikoita joissa juhlistettiin nimitystä ja armeijan yksimielisyyttä (CONCORDIA EXERCITVVM).[10]

Keisarina

Hadrianus kuoli 10. heinäkuuta 138, ja valta siirtyi Antoninukselle rauhanomaisesti. Ensi töikseen Antoninus esti Rooman senaatin aikeet kirota Hadrianuksen muiston (damnatio memoriae) sillä Hadrianus oli heikentänyt senaatin arvovaltaa ja teloituttanut sen jäseniä.[11][12]

Alun erimielisyyksien jälkeen senaatti sai kuitenkin pian todeta Antoninuksen yhteistyöhaluiseksi hallitsijaksi, ja hänet palkittiin lisänimellä Pius (suom. velvollisuudentuntoinen). Hän pysyikin hyvissä väleissä senaatin kanssa koko kautensa ajan.[13] Antiikin lähteet eivät kuitenkaan ole aivan yksimielisiä siitä, mistä tämä kunnianimi annettiin Antoninukselle.[14] Historia Augusta antaa viisi vaihtoehtoa:[15]

  • Antoninus auttoi vanhaa Hadrianusta käymään senaatin puheilla
  • Hän säästi kaikki henkilöt, jotka Hadrianus oli tuominnut kuolemaan
  • Hän kunnioitti kuollutta Hadrianusta lukuisilla kunnianosoituksilla
  • Hän esti Hadrianusta tekemästä itsemurhaa
  • Hän oli luonteeltaan hyväntahtoinen ja armelias

Yleisesti hyväksytyn teorian mukaan todennäköisin syy on kolmas vaihtoehto. On kuitenkin myös mahdollista että nimi Pius oli kuulunut Antoninuksen sukuun jo kauan.[14]

Senaatti yritti myös tarjota pater patriae (suom. isänmaan isä) -arvonimeä Antoninukselle, joka hyväksyi sen, tosin vasta kieltäydyttyään ensin. Hän kuitenkin torjui senaatin ehdotuksen nimetä syyskuu ja lokakuu Antoninuksen ja tämän vaimon Faustinan mukaan.[16]

Faustina kuoli vuonna 141 ja Antoninus suri häntä kovasti. Hän kunnioitti edesmennyttä vaimoaan ennennäkemättömällä tavalla: hän rakennutti Forum Romanumille Faustinan temppelin, lyötti hänen kunniakseen useita kolikoita ja perusti Faustinan ja Artemiin kultin Sardekseen.[17] Tämän lisäksi Antoninus perusti Faustinan nimellä elatusrahaston, jonka varat käytettiin orpotyttöjen auttamiseksi. Senaatti kunnioitti myös Faustinaa julistamalla hänet jumalaksi.[18]

Hallinto

 
Antoninus Piuksen lyöttämä sestertius noin vuodelta 140–144. Oikealla Italian henkilöitymä.

Antoninus oli talousmiehenä pääasiassa konservatiivinen ja säästeliäs. Uusien rakennusten rakentamisen sijaan hän käytti varoja muun muassa teiden, akveduktien ja satamien korjaamiseen ja kunnostamiseen. Hän myös perusti omia rahastoja, joilla hän saattoi auttaa köyhiä ja erilaisten katastrofien uhreja. Kerrotaan, että Antoninus käytti rahaa enemmän vain Rooman 900-vuotisjuhlien aikana vuonna 148.[19] Kuitenkin hän osasi ilmeisesti olla myös erittäin avokätinen kun tarve niin vaati ja jakoi rahaa kansalle pitääkseen suosionsa korkealla. Ensimmäinen lahjoitus käsitti vain 75 denaaria päätä kohden mutta myöhemmin sitä nostettiin 100 denaariin. Vuonna 354 kirjoittaneen tuntemattoman kronikoitsijan mukaan Antoninus jakoi kerran jokaiselle kansalaiselle 800 denaaria, mikä oli ennennäkemätöntä ja mistä häntä myös kritisoitiin kovasti.[17]

Toisin kuin edeltäjänsä Trajanus ja Hadrianus, Antoninus ei matkustellut Rooman provinsseissa. Hän ei juuri edes poistunut Roomasta koko valtakautensa ajan. Antoninus luotti siihen, että hän pystyy Roomasta käsin valvomaan asioiden kehitystä eri puolilla laajaa valtakuntaa.[16][6] Antoninus teki Italiasta taas keisarikunnan keskuksen ja monet rakennus- ja korjausprojektit tapahtuivatkin Italiassa. Kolikoissa juhlistettiin Italian menneisyyttä ja Rooman myyttisiä perustajia.[20]

Italiakeskeisyydestä huolimatta toisissa kolikoissa juhlistettiin myös Rooman provinsseja. Vuoden 138 jälkeen Aventinukselle rakennettiin Jupiter Dolichenukselle (suom. Dolichen Juppiter), eli Baalille pyhitetty temppeli. Myös lukuisia muita itämaisten jumalien temppeleitä pystettiin Roomaan ja eripuolille valtakuntaa. Antoninus ja hänen vaimonsa Faustina tunsivat kumpikin voimakasta antaumusta Magna Materille (suom. Suuri Äiti) eli Kybelelle, joka oli alkujaan kotoisin Vähästä-Aasiasta mutta oli sittemin roomalaistunut. Kolikoissa kerrottiin myös universaalista rauhasta, joka oli koko valtakunnan yllä.[21]

Vuonna 145 Antoninus oli konsulina yhdessä Marcus Aureliuksen kanssa. Saman vuoden keväällä Marcus meni naimisiin Antoninuksen tyttären Faustina nuoremman kanssa. Parin ensimmäinen lapsi, tytär Domitia Faustina syntyi 30. marraskuuta 147. Antoninus juhlisti tapahtumaa myöntämällä Marcukselle tribuuninoikeudet ja imperium -vallan. Faustina sai arvonimen Augusta.[22]

Lait

 
Antoninuksen ja Faustinan temppeli Forum Romanumilla. Sen raunoiden paikalle rakennettiin 1600-luvulla kirkko, mutta alkuperäisen temppelin julkisivun kuusi pylvästä ovat yhä pystyssä.

Antoninus oli edeltäjänsä Hadrianuksen tavoin kiinnostunut laeista ja hänen lainsäädäntönsä mainitaan useaan otteeseen Justinianuksen Digestassa. Useita juristeja palveli Antoninuksen consiliumissa ja avusti häntä päätöksissä. Uusia lakeja perustettiin ja niistä tehtiin mahdollisimman hyviä, reiluja ja kattavia. Lait olivatkin Antoninuksen aikana aiempaa humaanimpia, mikä johtui osin kreikkalaisen filosofian kuten stoalaisuuden vaikutuksista, joita Antoninuskin otti huomioon.[23] Opettajien vapauksia ja oikeuksia lisättiin ja orjien, vapautettujen sekä aviottomien lapsien oloja parannettiin. Näiden lisäksi perheeseen ja perintöön liittyviä lakeja muutettiin, jolloin jatkossa esimerkiksi avioliitoissa otettiin myös tytärten toivomukset huomioon.[16]

Lisäksi provinssien maaherroja käskettiin verottamaan ihmisiä kohtuullisesti ja tämän rikkomisesta seurasi yleensä rangaistus. Ilmiantajia ei myöskään enää käytetty ja provinssit kukoistivatkin Antoninus Piuksen aikana.[16]

Rakennusprojektit

Antoninus Pius ei edeltäjiensä tavoin aloittanut suuria rakennusprojekteja. Ainoat hänen rakennuttamansa rakennukset olivat Hadrianuksen mausoleumi Tiber-joen varrella, jumalallisen Hadrianuksen temppelit Campus Martiuksella ja jumalallisen Faustinan temppeli Forum Romanumilla. Näiden lisäksi hän korjautti Rooman vanhimman sillan, Pons Subliciuksen sekä Graecostadiumin ja Colosseumin. Historia Augustan mukaan Antoninus saattoi myös koskea Pantheoniin, mutta tämä on epävarmaa.[16]

Rooman ulkopuolella Antoninus korjautti tieverkostoa ja satamia Aleksandriassa, Caietaessa, Tarracinassa, kylpylän Ostiassa, akveduktin Antiumissa ja useita temppeleitä synnyinkaupungissaan Lanuviumissa.[16]

Rooman 900-vuotisjuhla

 
Pronssinen sestertius, jossa Antoninus Piuksen kuva ja teksti "Divus Antoninus" (suom. jumalallinen Antoninus).

Vuonna 148 Roomassa juhlittiin kaupungin perustamisen 900-vuotisjuhlapäivää ja Antoninuksen virkaanastumisen 10-vuotispäivää (Decennalia). Colosseumilla pidettiin loisteliaita kisoja ja areenalle tuotiin tapettavaksi monia eksoottisia eläimiä kuten norsuja, kirahveja, tiikereitä, sarvikuonoja, krokotiilejä ja virtahepoja.[16] Juhlan maksamiseksi jouduttiin kuitenkin alentamaan hopeakolikoiden arvoa 5%.[24]

Kolikoissa juhlistettiin Rooman varhaisia juuria kuten troijalaisia, latinalaisia, sabiineja ja monia jumalia, jotka olivat suojelleet kaupunkia. Myös muita Rooman historiaan liittyviä merkittäviä henkilöitä kuten Aineiasta, Romulusta, ja Augustusta muisteltiin useissa kolikoissa.[16] Antoninus itse yhdistettiin Rooman toiseen kuninkaaseen Numa Pompiliukseen, Rooman perustajaan Romulukseen, ja Augustuksen suojelusjumala Apolloon.[25]

Armeija

Huolimatta keisarillisesta propagandasta, jossa juhlistettiin rauhaisaa valtakuntaa, roomalaiset kävivät kuitenkin monia sotia Antoninuksen valtakaudella.[26] Yleisesti ottaen hänen hallintokautensa oli kuitenkin melko rauhaisaa aikaa, sillä Antoninus suosi diplomatiaa kiistojen ratkaisukeinona. Hän ei tosin ollut sotapäällikkö eikä hän ymmärtänyt sodankäynnistä mitään, joten hän antoi legaattiensa johtaa sotia hänen puolestaan. Armeijan komennosta vastasi pretoriaanikaartin prefekti Marcus Gavius Maximus, joka oli virassaan lähestulkoon koko Antoninuksen valtakauden ajan.[27] Armeija oli yhä merkittävässä roolissa ja sen tehtävä oli aina laajentuminen. Antoninus nosti legioonalaisten palkkaa mutta rajoitti laivaston merimiesten ja auxilia-joukkojen oikeuksia. Tästä lähtien sotilaiden lapset eivät saaneet Rooman kansalaisuutta heti synnyttyään, vaan heidän täytyi liittyä legiooniin kansalaisuuden saadakseen. Tällä yritettiin kannustaa miehiä liittymään legiooniin.[21]

Etelä-Skotlannin valtaus ja Antoninuksen valli

 
Antoninuksen ja Hadrianuksen vallit.

Vuonna 139 Britannian maaherraksi valittiin kokenut Quintus Lollius Urbicus, joka hyökkäsi Etelä-Skotlantiin ja työnsi Rooman rajaa pohjoisemmaksi. Sotaretken tarkkaa syytä ei tiedetä mutta kyseessä saattoi olla Antoninuksen tarve saada kunniaa sotilasvalloitusten myötä. Hadrianuksen muuri hylättiin ja vuosina 142–143 rakennettiin uusi 58 kilometrin pituinen rajavalli Forthin ja Clyden välille, Hadrianuksen muurista pohjoiseen. Voittojen kunniaksi Antoninus otti vuoden 142 lopussa tai 143 alussa arvonimen Imperator II, joka oli ainoa sotilasarvonimi, jonka hän otti koko 23-vuotisen kautensa aikana. [28] Vangiksi saadut britannialaiset lähetettiin Ylä-Germanian provinssiin ja asutettiin Neckarjoen länsi- tai itäpuolelle missä heistä muodostettiin sotilasyksiköitä, jotka asetettiin puolustamaan Rooman rajalinjaa.[29]

Tämä Antoninuksen valliksi -kutsuttu rajavalli ei kuitenkaan pystynyt pitkään torjumaan pohjoisesta tulevia hyökkäyksiä, sillä se oli huomattavasti kevytrakenteisempi kuin Hadrianuksen muuri. 150-luvulla valloitetulla alueella oli jatkuvia levottomuuksia, mistä kertovat Tynestä löytynyt piirtokirjoitus, jonka mukaan Germanian provinsseista jouduttiin lähettämään vahvistuksia, ja vuosina 154–155 lyödyt kolikot, jotka juhlistavat Britannian alistumista. Noin vuonna 154 osa roomalaisista joukoista jouduttiin vetämään pois vallilta, jolloin hyökkäävät heimot vaurioittivat sitä pahoin. Roomalaiset palasivat takaisin neljä vuotta myöhemmin vuoden 158 paikkeilla kunnes Antoninuksen valli hylättiin lopullisesti Marcus Aureliuksen kauden alussa. Joitakin linnoituksia säilyi miehitettynä vielä 170-luvulle saakka.[30]

Reinin ja Tonavan rintama

 
Limes Germanicuksen kartta.

Noin vuoden 155 jälkeen Ylä-Germanian ja Raetian välistä rajalinjaa (Limes Germanicus) työnnettiin noin 30 kilometriä itään sen pohjoisosassa. Entinen raja oli kulkenut Wörthistä Mainjoen varrelta etelään Vicus Alisinensiumiin (Wimpfen) Neckarjoelle, mutta nyt se kulki Miltenberg-Ostista (Bürgstadt) Welzheimin ohi Raetiaan. Uusia linnoituksia, kuten puisia ja kivisiä torneja rakennettiin puolustusta vahventamaan.[31]

Rajalinjan työntäminen eteenpäin oli merkittävää mutta siihen ei ilmeisesti kuitenkaan liittynyt minkäänlaista sotaretkeä. Ei ole todisteita siitä, että Antoninus olisi ottanut minkäänlaista arvonimeä sotilaallisen voiton kunniaksi. Erään teorian mukaan syy rajalinjan liikuttamiseen ei ollut sotilaallinen vaan taloudellinen sillä uusi alue oli hyvää maanviljelysmaata.[31]

Myös Raetian limestä työnnettiin eteenpäin. Aquileiassa (Heidenheim) eräs sotilasyksikkö jätti noin vuonna 152–155 vanhan leirinsä ja asettui uuteen vastarakennettuun linnoitukseen nykyisen Aalenin alueella. Tämä oli viimeinen Raetian limeksen siirtäminen.[31]

Valloitetuille alueille asutettiin germaanisiirtolaisia ja alue demilitarisoitiin. Uusia kyliä, kaupunkeja ja teitä perustettiin ja niiden hallinto annettiin siviilihenkilölle. Uusi rajalinja ei kuitenkaan ollut tarpeeksi vahva pysäyttämään heimojen hyökkäyksiä verrattuna vanhaan.[32]

Raetiasta itään Tonavan pohjoispuolella asuva germaaniheimo kvadit saivat uuden kuninkaan, jonka Antoninus hyväksyi. Tapahtuma ilmoitettiin lukuisissa roomalaisissa kolikoissa, jotka lyötiin noin vuosina 140–144 ja joissa oli teksti 'REX QVADIS DATVS'.[33]

Operaatiot Daakiassa

Daakiassa syntyi Antoninuksen kaudella tuntemattomasta syystä levottomuuksia ja kapinoita, jolloin provinssiin jouduttiin lähettämään vahvistuksia muulta valtakunnasta.[34] Noin vuosina 158–159 koko provinssi uudelleenorganisoitiin. Sen pohjoinen osa, Dacia Superior jaettiin kahteen osaan, Dacia Apulensikseen ja Dacia Porolissensikseen, jotka nimettiin niiden pääkaupunkien Apulumin ja Porolissumin mukaan. Jälkimmäinen rakennettiin uudelleen kivestä ja se ympäröitiin jykevillä muureilla. Eteläinen Dacia Inferior uudelleennimettiin Dacia Malvensikseksi, jota hallitsi senaattori kun taas Apulensiksen ja Porolissensiksen komentoon nimitettiin prokuraattorin oikeudet omaava ritarisäätyläinen (eques).[33]

Sota maureja vastaan ja levottomuudet Hispaniassa

 
Rooman valtakunta Antoninus Piuksen aikana.

Vuosina 144–152 maurit hyökkäsivät Pohjois-Afrikassa sijaitsevien Mauretania Tingitanan ja Mauretania Caesariensiksen provinsseihin. Lisähuolia aiheuttivat maantierosvot. Taistelut saavuttivat huippunsa vuonna 145 ja vahvistuksia tuotiin Mauretaniaan eri puolilta valtakuntaa, muun muassa Pannoniasta, ja provinssin johtoon nimitettiin senaattori tavallisen prokuraattorin sijasta.[22] Uusia puolustusjärjestelmiä ja valleja rakennettiin ja vanhoja kunnostettiin. Numidiassa rakennettiin uusi tie Lambaesiksen läheltä Aurèsvuorille, missä sijaitsi monia maantierosvojen leirejä. Mauretaniassa Colonia Aelia Augustaa linnoitettiin ja kaupunki toimi tärkeänä tukikohtana maureja vastaan.[26] Sodan laajuus ja ajoitus on kuitenkin epävarmaa sillä antiikin ajan lähteitä on säilynyt vähän.[35]

Syyskuussa 145 eräs Cornelius Priscianus tuomittiin syyllisenä Hispaniassa aiheuttamistaan levottomuuksista. Historia Augustan mukaan hän teki myöhemmin itsemurhan sen jälkeen kun häntä syytettiin vallankaappausyrityksestä ja jatkaa että Antoninus kielsi asian tutkimisen. Historia Augusta kertoo myös Titus Atilius Rufus Titianuksesta, vuoden 127 konsulista, joka tuomittiin myös samasta syystä. On mahdollista, että nämä miehet sekaantuivat salajuoneen, jonka tarkoituksena oli syöstä Antoninus vallasta. Priscianus saattoi yrittää saada Hispanian läpi kulkevia joukkoja puolelleenl.[22]

Kapinat Kreikassa, Egyptissä ja Juudeassa

Antoninuksen kaudella oli jonkinlainen kapina myös Kreikassa, joka kukistettiin mutta josta ei tiedetä paljoakaan. Egyptin provinssissa pakkoverot, ja/tai määräykset pakkotyöstä aiheuttivat ihmisten pakenemisen kodeistaan. Lopulta levottomuudet huipentuivat vuonna 153 aseelliseen vastarintaan, jossa provinssin maaherra sai surmansa.[36] Kapina kuitenkin kukistettiin armeijan toimesta.[33]

Myös juutalaisten keskuudessa Juudeassa saattoi syntyi kapinointia. Antoninus muutti juutalaisten ympärileikkauskieltoa muttei kuitenkaan kumonnut sitä kokonaan. Heidän sallittiin ympärileikata lapsensa mutta ihmisten käännyttäminen juutalaisuuteen kiellettiin. Lisäksi juutalaisia edelleen kiellettiin menemästä Jerusalemiin, jonka ympärille rakennettiin muuri ja vartiotorneja- ja pisteitä. Kaikki nämä aiheuttivat levottomuutta juutalaisten keskuudessa, joka luultavasti huipentui kapinaksi.[33]

Rooman itäraja: Armenia ja Parthia

 
Antoninus Piuksen patsas.

Rooman itäisellä rajalla Antoninus saattoi nuhdella Osroenen kuningas Abgar VIII:a, koska hän oli käyttäytynyt agressiivisesti parthialaisia kohtaan. Tästä ei tosin ole varmoja todisteita. Aivan valtakautensa alussa Antoninus nimitti uuden kuninkaan Armeniaan ja vuonna 140 Iberian kuningas Parsman III tuli vierailulle Roomaan.[34] Myöhemmin Antoninus lähetti Parthian kuninkaalle Vologaeses III:lle varoituskirjeen, kun tämä oli suunnitellut hyökkäystä Armeniaan. Kirje sai Vologaeseksen peruuttamaan suunnitelmansa.[37]

Aivan kautensa lopulla Antoninus saattoi suunnitella jonkinlaista hyökkäystä Parthiaa vastaan. Historia Augustan[38] ja Saepinumista löytyneen piirtokirjoituksen[39] mukaan hän lähetti legaatti Lucius Neratius Proculuksen viemään vahvistuksia Syyriaan ja valmistelemaan 'Parthian sotaa' (lat. ob bellum Parthicum).[34] Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ennen kuin Marcus Aurelius ja Lucius Verus nousivat valtaan, jolloin sota lopulta puhkesi.[37]

Kuolema

Antoninus sairastui keväällä 161 ja kuoli muutaman päivän päästä Loriumissa 7. maaliskuuta 161. Ennen kuolemaansa hän ehti kertoa tunnussanan yövartion tribuunille: aequanimitas (suom. rauhallisuus). Hänen kuolemansa kerrotaan olleen nopea ja rauhallinen. Rooman senaatti julisti yksimielisesti Antoninuksen jumalaksi ja hänen seuraajikseen nousivat hänen adoptiopoikansa Marcus Aurelius ja Lucius Verus.[40][41]

Perhe

Antoninus Pius sai vaimonsa Annia Galeria Faustinan kanssa neljä lasta, joista kuitenkin vain tytär Faustina ehti elää aikuiseksi asti.[1]

  • Marcus Aurelius Fulvus Antoninus (kuoli ennen vuotta 138)[42]
  • Marcus Galerius Aurelius Antoninus (kuoli ennen vuotta 138)[42]
  • Aurelia Fadilla, meni naimisiin vuoden 145 konsulin Aelius Lamia Silvanuksen kanssa. Kuoli vuonna 135.[42]
  • Annia Galeria Faustina: (Faustina nuorempi, noin 130–176) Meni naimisiin Marcus Aureliuksen kanssa vuonna 145.[42]

Henkilönä

 
Antoninus Piuksen marmorinen rintakuva noin vuodelta 140. Museo del Prado, Madrid.

Antoninus omaksui edeltäjänsä Hadrianuksen tavan pitää partaa ja hän edusti monia roomalaisia hyveitä (virtus). Hänen kerrottiin olleen pitkä ja komea sekä fyysisesti vahva. Hän oli lempeä mutta tarpeen tullen myös jyrkkäluonteinen. Hän osasi myös hillitä itsensä ja oli elintavoissaan vaatimaton. Vanhana hän alkoi pitää puulastoista ja siteistä tehtyä korsettia, jotta hän pystyisi kävelemään suorassa.[27][6]

Perintö

 
Antoninus Piuksen pylvään jalusta, joka on esillä Vatikaanin museossa.

Antoninus jätti perijöilleen Marcus Aureliukselle ja Lucius Verukselle vakaan ja rikkaan valtakunnan. Hänen kuollessaan valtion kassassa oli noin 675 miljoonaa denaaria. Antoninuksen konservatiivinen ja säästeliäs hallinto antoi valtakunnalle aikaa toipua Trajanuksen ja Hadrianuksen poliitikan aiheuttamista taloudellisista ongelmista.[13] Marcus ja Lucius rakennuttivat Antoninuksen muistoksi punaisesta graniitista valmistetun pylvään Campus Martiukselle. Itse pylväs on tuhoutunut mutta sen jalusta on säilynyt ja se on yhä esillä Vatikaanin museossa. Marcus Aurelius kunnioitti suuresti Antoninusta ja toivoi, että hänellä olisi kuoleman hetkellä yhtä puhdas omatunto kuin Antoninuksella oli kuollessaan.[43][16]

Myös myöhemmät Rooman keisarit arvostivat Antoninusta. Historia Augustan mukaan Gordianus I (238) kirjoitti eepoksen[44] hänen kunniakseen ja myöhemmin Julianus Apostata (361–363) ylisti hänen julkista elämäänsä.[45] Antoninuksen valtaannousupäivää, heinäkuun 10:ttä juhlittiin aina 300-luvulle saakka.[46] Antoninus oli roomalaisille monessa suhteessa mallikeisari, joka ansaitsi alamaistensa ja jälkipolvien kunnioituksen ja jonka aikana Rooman valtakunta oli rauhallisempi ja vakaampi kuin aikaisemmin.[16] Hänen valtakauttaan on usein sanottu Rooman valtakunnan kultakaudeksi, jolloin talous kukoisti, poliittinen tilanne oli vakaa ja armeija vahva.[5]

Jotkut historioitsijat ovat kuitenkin arvostelleet Antoninusta liiallisesta passiivisuudesta. Hän ei ehkä kiinnittänyt riittävästi huomiota armeijan taistelukyvyn ylläpitämiseen, mikä kostautui hänen seuraajilleen.[47]

Antiikin lähteet

Antoninuksen elämästä ja kaudesta on hänen edeltäjiensä Trajanuksen ja Hadrianuksen tapaan säilynyt erittäin vähän kirjallisia lähteitä. Päälähde hänen elämästään on Historia Augustan Antoninuksen elämäkerta,[48] jonka tekijäksi mainitaan Julius Capitolinus. Se on kuitenkin osoittautunut jokseenkin epäluotettavaksi teokseksi. Myös Cassius Dio kirjoitti[49] Antoninuksesta, mutta hänen kirjoituksensa keisarin kaudesta on säilynyt vain kuutena lyhyenä katkelmana.[5] Muita antiikin ajan kirjalähteitä ovat Antoninuksen opettajan, Marcus Cornelius Fronton kirjoitukset, Eutropiuksen historiateos Breviarium ab urbe condita[50], Marcus Aureliuksen Itselleni, Orosiuksen Historiae adversus paganos[51] (suom. Historiateos pakanoita vastaan), Pausaniaan Periegesis tes Hellados[52] (suom. Kreikan kuvaus) ja Flavius Philostratuksen Bioi sofiston (suom. Sofistien elämäkerrat).[53]

Muita tärkeitä lähteitä ovat muun muassa piirtokirjoitukset ja kolikot.

Lähteet

  • Alf Henrikson: Antiikin tarinoita 1–2. WSOY, 1993. ISBN 951-0-18515-9.
  • Arto Kivimäki ja Pekka Tuomisto: Rooman keisarit. Karisto, 2000. ISBN 951-23-4094-1.
  • Marcus Aurelius: Itselleni. Basam Books, 2004. ISBN 952-9842-98-8.
  • Michael Grant: The Antonines: The Roman Empire in Transition. Routledge, 1994. ISBN 0-415-10754-7. (englanniksi)
  • Anthony Birley: Marcus Aurelius: a biography. Routledge, 2001. ISBN 0-415-17125-3. (englanniksi)
  • Chris Scarre: Chronicle of the Roman Emperors. Thames and Hudson Ltd., 1995. ISBN 0-500-05077-5. (englanniksi)
  • Bowman et al.: The Cambridge Ancient History XI, The High Empire A.D. 70-192. Cambridge University Press, 2000. ISBN 0-521-26335-2. (englanniksi)
  • Richard D. Weigel: Antoninus Pius (A.D. 138-161) 10. kesäkuuta 1998. An Online Encyclopedia of Roman Emperors. (englanniksi)

Viitteet

  1. ↑ a b c Rooman keisarit s. 159
  2. ↑ a b Cambridge Ancient History s. 150
  3. ↑ Weigel: "Early Life"
  4. ↑ a b Grant s. 10
  5. ↑ a b c Antoninus Pius UNRV.com. Viitattu 21.9.2009. (englanniksi)
  6. ↑ a b c d 'Antoninus Pius' roman-empire.net. Viitattu 26.8.2009. (englanniksi)
  7. ↑ a b Weigel: "Career under Hadrian"
  8. ↑ Rooman keisarit s. 159–160
  9. ↑ a b Rooman keisarit s. 160
  10. ↑ Grant s. 10–11
  11. ↑ Cambridge Ancient History s. 151
  12. ↑ Grant s. 11
  13. ↑ a b Paavo Castrén & Leena Pietilä-Castrén: Antiikin käsikirja, s. 42. Hakusana Antoninus Pius. Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4.
  14. ↑ a b Grant s. 12
  15. ↑ Historia Augusta, The Life of Antoninus Pius: 2.3–7. (englanniksi)
  16. ↑ a b c d e f g h i j Weigel: "Imperial Reign"
  17. ↑ a b Grant s. 13
  18. ↑ Rooman keisarit s. 161–162
  19. ↑ Rooman keisarit s. 162–163
  20. ↑ Grant s. 15
  21. ↑ a b Grant s. 16
  22. ↑ a b c Cambridge Ancient History s. 154
  23. ↑ Grant s. 14
  24. ↑ Cambridge Ancient History s. 154–155
  25. ↑ Grant s. 15–16
  26. ↑ a b Grant s. 17
  27. ↑ a b Rooman keisarit s. 163
  28. ↑ Cambridge Ancient History s. 151–152
  29. ↑ Grant s. 18–19
  30. ↑ Cambridge Ancient History s. 565–566
  31. ↑ a b c Grant s. 19
  32. ↑ Grant s. 19–20
  33. ↑ a b c d Grant s. 20
  34. ↑ a b c Cambridge Ancient History s. 152
  35. ↑ Cambridge Ancient History s. 522–533
  36. ↑ Grant s. 157
  37. ↑ a b Grant s. 21
  38. ↑ Historia Augusta, The Life of Marcus Aurelius, 8.6 (englanniksi)
  39. ↑ Corpus Inscriptionum Latinarum, IX 2457 (englanniksi), (saksaksi)
  40. ↑ Rooman keisarit s. 164
  41. ↑ Cambridge Ancient History s. 156
  42. ↑ a b c d Jona Lendering: Faustina I Livius.org. Viitattu 5.9.2009. (englanniksi)
  43. ↑ Marcus Aurelius, Itselleni, 6:30
  44. ↑ Historia Augusta, The Three Gordians: 3.3 (englanniksi)
  45. ↑ Julianus, Caesars 312A (englanniksi)
  46. ↑ Grant s. 21–22
  47. ↑ Birley s. 115
  48. ↑ Historia Augusta: The Life of Antoninus Pius (englanniksi)
  49. ↑ Cassius Dio: Epitome of Book LXX (englanniksi)
  50. ↑ Eutropius: Abridgment of Roman history (englanniksi)
  51. ↑ Orosius: Orosius : A History, against the Pagans (englanniksi)
  52. ↑ Pausanias: Description of Greece (englanniksi)
  53. ↑ Weigel: "Primary Sources"

Aiheesta muualla


Edeltäjä:
Hadrianus 		Rooman keisari
  		Seuraaja:
Marcus Aurelius ja
Lucius Verus
  Edeltäjä:
Imp. Caesar Traianus Hadrianus Augustus III ja P. Dasumius Rusticus 		Rooman konsuli
L. Catilius Severus Iulianus Claudius Reginus II:n kanssa
vuonna 120 		Seuraaja:
M. Annius Verus II ja Cn. Arrius Augur
  Edeltäjä:
Canus Junius Niger ja C. Pomponius Camerinus 		Rooman konsuli
C. Bruttius Praesens L. Fulvius Rusticus II:n kanssa
vuonna 139 		Seuraaja:
Imp. Caesar T. Aelius Hadrianus Antoninus Augustus Pius III ja M. Aurelius Caesar
  Edeltäjä:
Imp. Caesar T. Aelius Hadrianus Antoninus Augustus Pius II ja C. Bruttius Praesens L. Fulvius Rusticus II 		Rooman konsuli
M. Aurelius Caesarin kanssa
vuonna 140 		Seuraaja:
T. Hoenius Severus ja M. Peducaeus Stloga Priscinus
  Edeltäjä:
L. Hedius Rufus Lollianus Avitus ja T. Statilius Maximus 		Rooman konsuli
M. Aurelius Caesar II:n kanssa
vuonna 145 		Seuraaja:
Sex. Erucius Clarus II ja Cn. Claudius Severus Arabianus
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Antoninus_Pius&oldid=7366996”