Surrealismi (kirjallisuus)
Surrealismi (sur= 'päällä', 'yli', real = 'todellinen') on Pariisissa 1920-luvun alkuvuosina muodostunut, dadaismia seurannut kirjallis-taiteellinen liike, joka pyrki mielikuvituksen vapauttamiseen logiikan kahleista ja arkitodellisuuden asettamien rajoitusten ylittämiseen. Se on myös tällaisia periaatteita noudattava kirjoitustyyli.[1]
Kirjallisuutta ja kuvataidetta yhdistämään pyrkineen suuntauksen johtaja ja keskeinen teoreetikko oli André Breton (1896-1966), joka irrottauduttuaan dadaistien piiristä 1922 julkaisi kolme surrealistista manifestia (1924, 1930, 1942). Jo aiemmin runoilija Guillaume Apollinaire oli käyttänyt käsitettä "surrealistinen näytelmä" (drame surréaliste) farssinsa Les Mamelles de Tirésias (kirj. 1903; julk. 1917, Teiresiaan rinnat) alaotsikkona.[1]
Bretonin keskeiseen tuotantoon kuuluu runoteos Le Revolver à cheveux blancs (1932). Muita merkittäviä surrealisteja ovat kirjailijat Louis Aragon, Robert Desnos, Paul Éluard, Tristan Tzara, Philippe Soupault, Raymond Queneau, Benjamin Péret ja René Char. Myös teatterimies Antonin Artaud kuului hetken aikaa surrealisteihin, mutta julkaisi sitten surrealismin vastaisen manifestin "À la grande nuit ou le Bluff surréaliste" (1927). Surrealistien aikakauslehtiä olivat Littérature vuodesta 1922 ja La Révolution Surréaliste (1929; vuodesta 1930 Le Surréalisme au Service de la Révolution). Ranskan kommunistisen puolueen kanssa 1933 tapahtuneen välirikon jälkeen surrealistien uudeksi äänenkannattajaksi perustettiin Minotaure 1934.[1]
Surrealismissa pyritään kuvaamaan ihmisen tiedostamatonta unia ja hallusinaatioita hyödyntämällä. Surrealistit etsivät tietä "selittämättömien sattumien" hallitsemaan "ylitodelliseen" (surréalité), joka oli jotakin arkitodellisuuden ylittävää. Surrealistien kuuluisa motto on peräisin Comte de Lautréamont'n proosarunokokoelmasta Les Chants de Maldoror[1] (1868, julkaistu suomeksi 2000 nimellä Maldororin laulut, suom. Marko Pasanen):
»Kaunis kuin ompelukoneen ja sateenvarjon satunnainen kohtaaminen ruumiinavauspöydällä.[1]»
"Surrealismin paaviksi" kutsutun Bretonin tavoitteena oli taiteen absoluuttinen kapina ennen kaikkea logiikkaa, moraalisuutta ja sovinnaisia tapoja vastaan. Symbolisteilta ja Freudilta saamiinsa ideoihin tukeutuen Breton kokeili psyykkistä automatismia eli mieleenjohtumien koneellista jäljentämistä kirjoittamisen metodina. Ensimmäisenä surrealistisena tekstinä pidetään Bretonin ja Soupault'n automaattikirjoituksella laatimaa runoa "Les Champs magnétiques" (1919, Magneettiset kentät). 1920-luvun alussa Breton ja Soupault kokeilivat myös hypnoosissa kirjoittamista.[1]
1920-luvun puolivälin jälkeen surrealistit lähentyivät poliittisesti marxilaisia ja Ranskan kommunistista puoluetta. Seuraavalle vuosikymmenelle tultaessa he suuntautuivat kukin omalle taholleen. Syyt olivat paljolti ideologisia.[1]
Surrealistien suoraa tai epäsuoraa vaikutusta on havaittavissa lukuisten kirjailijoiden, kuten Samuel Beckettin, Eugene Ionescon, Jean Genet'n, Alain Robbe-Grillet'n, Nathalie Sarrauten ja William S. Burroughsin tuotannossa, etenkin vapaan assosioinnin, epäloogisen ja epäkronologisen kerronnan, unenomaisten ja painajaismaisten kerrontajaksojen, rikotun syntaksin sekä bisarrien, sokeeraavien ja näennäisesti toisiinsa liittymättömien kielikuvien hyödyntämisessä.[1]