Piikkihärkylä
Piikkihärkylä (Polystichum aculeatum, syn. P. lobatum) on pääasiassa Euroopassa ja Aasiassa kasvava monivuotinen saniainen. Suomessa laji on löydetty ainoastaan kerran 1920-luvulla.
| Piikkihärkylä | |
|---|---|
 |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
| Kaari: | Sanikkaiset Pteridophyta |
| Alakaari: | Saniaiset Pteridophytina |
| Luokka: | Pteridopsida |
| Lahko: | Polypodiales |
| Heimo: | Alvejuurikasvit Dryopteridaceae |
| Suku: | Härkylät Polystichum |
| Laji: | aculeatum |
| Kaksiosainen nimi | |
| Katso myös | |
Ulkonäkö ja koko muokkaa
Piikkihärkylän maavarsi on lyhyt ja pystyhkö. Kimppuina kasvavat lehdet ovat 30–80 cm pitkät. Ne ovat lyhytruotisia, nahkeita ja talvehtivat vihreinä. Soikea lehtilapa on 10–20 cm leveä ja 2–3 kertaa parilehdykkäinen. Lehdyköiden hampaat ovat otakärkisiä. Lehtilavan alapinnassa olevien itiöpesäkkeiden katesuomut ovat kilpimäisiä. Piikkihärkylän itiöt kypsyvät heinä-elokuussa.[1]
Piikkihärkylä saattaa risteytyä samoilla kasvupaikoilla suippohärkylän (P. lonchitis) kanssa.[2]
Levinneisyys muokkaa
Piikkihärkylä kasvaa Euroopassa Espanjasta Kreikkaan, Romaniaan ja Puolaan saakka. Pohjois-Euroopassa lajia tavataan Britteinsaarilla, Tanskassa, Etelä-Norjassa ja -Ruotsissa sekä Baltian maista. Piikkihärkylää tavataan myös Aasiassa Turkissa, Kaukasuksen alueella, sekä hyvin satunnaisena laajalla alueella Iranista Intiaan, Kiinaan ja Japaniin saakka. Lajia tavataan satunnaisesti myös Afrikasta, Pohjois-Amerikasta ja Etelä-Amerikasta.[2] Suomesta piikkihärkylä on löydetty ainoastaan kerran, Pielaveden Taipaleenkylästä vuonna 1923. Esiintymä sijaitsi 600 kilometriä lähimmistä lajin muista esiintymistä. Mahdollisesti Pielaveden esiintymä oli tuulen mukana tulleiden itiöiden synnyttämä satunnaisesiintymä. Lajia ei ole löydetty muualta Suomesta ja se katosi ainoalta kasvupaikaltaan jo 1920-luvun aikana. [3][4]
Elinympäristö muokkaa
Päälevinneisyysalueellaan piikkihärkylä on varjoisten vuoristometsien kalkinsuosijakasvi. Laji ei kestä liiallista auringonvaloa ja kärsii suuresti metsien avohakkuista. Suomen ainoa piikkihärkylän esiintymä kasvoi lehtomaisen sekametsän etelärinteellä. Esiintymä hävisi muutamassa vuodessa keräilyn takia.[3]
Lähteet muokkaa
- Kettunen, Taina: Piikkihärkylä. Teoksessa Uhanalaiset kasvimme. Toim. Terhi Ryttäri ja Taina Kettunen. Suomen ympäristökeskus, Helsinki 1997, s. 121.
- Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
Viitteet muokkaa
- ↑ Retkeilykasvio 1998, s. 51.
- ↑ a b Den virtuella floran: Uddbräken Viitattu 6.10.2011. (ruotsiksi)
- ↑ a b Kettunen 1997, s. 211.
- ↑ Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Piikkihärkylän levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 6.10.2011.