Peronismi (esp. Peronismo, myös Justicialismo) on argentiinalainen poliittinen liike ja aatesuunta, joka perustuu Argentiinan entisen presidentin kenraali Juan Perónin opetuksiin, ajatuksiin ja tavoiteohjelmiin.[1] Hallitsevana ja vallitsevana suuntauksena peronismi on ollut vuosina 19461955, 19731976, 19891999 ja jälleen vuodesta 2001 lähtien. Peronismia Argentiinassa edustaa ja toteuttaa itse Perónin perustama Partido Justicialista -puolue (PJ), joka Suomessa tunnetaan yleensä vain "Peronistipuolueena". Lisäksi Argentiinassa on useita muita poliittisia puolueita, jotka kuvailevat itseään peronistisiksi. Perónin kuoleman jälkeen presidentit Héctor Cámpora, Isabel Perón, Carlos Saúl Menem, Adolfo Rodríguez Saá, Eduardo Duhalde, Néstor Kirchner, Cristina Kirchner ja nykyinen istuva presidentti Alberto Fernández ovat kannattaneet peronismia.lähde?

Argentiinassa peronismia kutsutaan myös Partido Justicialista -puolueen mukaisesti justicialismiksi (esp. justicialismo). Sana on muodostettuja käsitteistä oikeudenmukaisuus (justicia) ja sosialismi (socialismo).

Peronismin historia muokkaa

Toukokuussa 1943 eversti Perón oli merkittävässä asemassa Yhdistyneiden upseerien ryhmän (GOU) toteuttamassa onnistuneessa Ramón Castillon konservatiivisen siviilihallinnon vastaisessa sotilasvallankaappauksessa. Samana vuonna aluksi puolustusministeri kenraali Edelmiro Farrellin sihteerinä toimineesta eversti Perónista tuli uuden sotilashallituksen työministeri.

Työministerin asema ei ollut tuolloin mikään merkittävä, mutta Perón teki siitä sellaisen. Hänen valtansa sotilashallituksessa kasvoi, kun hän teki liiton pääasiassa sosialististen ja syndikalististen argentiinalaisten ammattiliittojen kanssa.

Peronismi ideologiana muokkaa

Peronismi on erityisesti työväenaate. Perónin omat kannattajat tulivat alemmista yhteiskuntaluokista, kuten köyhistä, työväestöstä ja erityisesti "paidattomista" (Descamisados), joiden johtajaksi nousi Juan Perónin vaimo Eva "Evita" Perón. Peronismia on vaikea asettaa perinteiselle oikeisto-vasemmisto-akselille. Peronismia edustava Partido Justicialista kuuluu Amerikan kristillisdemokraattiseen järjestöön (Organización Demócrata Cristiana de América), mutta 2000-luvulla se on kulkenut vasemmistolaisempaa linjaa Néstor Kirchnerin ja tämän vaimon Cristina Fernández de Kirchnerin johdolla. Sen sijaan vuosina 19891999 peronismia toteutettiin Carlos Menemin johdolla ajan markkinaliberaalin hengen mukaisesti. Historian aikana peronismia on tuettu vasemmistosta oikeistoon kummankin äärilaidat mukaan lukien. Onkin puhuttu "peronistisesta vasemmistosta" ja "peronistisesta oikeistosta". Tämän takia sitä onkin verrattu Ranskan 19501960-lukujen gaullismiin, jonka takana oli oikeisto ja vasemmisto paitsi äärivasemmisto eli kommunistit.

Aatehistoriallisesti peronismin juuret ajoittuvat 1930-luvulle, jolloin yritettiin kehittää vaihtoehtoisia aatejärjestelmää epäonnistuneiksi katsotuille liberaalidemokratialle ja kapitalismille. Samoin yritettiin kehittää ei-sosialistinen ideologia, joka kuitenkin ajaisi yhteiskunnan vähäosaisten etuja. Tuon ajan aatteille oli myös yhteistä oman kansan elinvoimaisuuden parantamiseen tähtäävä nationalismi sekä ajatus voimakkaasta ja vahvasta hallinnosta, joka takaisi rauhan, järjestyksen ja kansakunnan yhtenäisyyden. Tämä suuntausselvennä tunnetaan erityisesti talousajatustensa osalta kolmantena tienä (Third Way), joka ei ole kapitalistinen, muttei myöskään sosialistinen.

Peronismiin yhdistetään yleensä seuraavat aatteet ja ajatukset:

  • Populismi. Perón halusi vedota poliittisella sanomallaan juuri vähäosaisiin ja tavalliseen kansaan. Peronismin populistiseen retoriikkaan kuului varsinkin alkuaikoina vaatimus "vanhan eliitin" ja varakkaan yläluokan vallan kumoamisesta. Erityisesti Evita Perón kunnostautui miestään tukevan populistisen retoriikan käytössä, mutta myös itse Juan Perónin puheet olivat pääasiassa kansallismielisiä ja populistisia.
  • Vahva autoritaarinen keskushallinto, joka pitää opposition tiukassa otteessaan ja kurissa.
  • Kolmannen tien suhtautuminen talouteen korporativistisin keinoin. Peronismin korporativismiin liittyy myös Perónin perustama peronistinen ei-sosialistinen ammattiyhdistysliike, joka tuki valtiota ja oli valtion kontrollissa. Perón loi korporaatioita, jotka sidottiin eri tavoilla valtioon.
  • Nationalismin ja sosiaalidemokratian yhdistäminen. Peronismin tarkoituksena on rakentaa hyvinvoiva kansakunta, joka on vapaa ulkomaisesta omistuksesta ja vaikutteista. Tästä syystä Perón toteuttikin Argentiinassa ulkomaisten pankkien ja yritysten kansallistamisia.

Suhteet fasismiin muokkaa

Peronismin vastustajat ovat korostaneet sitä, että aatteella on paljon yhteistä fasismin kanssa, koska se kannattaa korporativismia, vahvaa hallintoa ja kansallismielisyyttä. Kuitenkaan peronismi ei ole fasistinen aate, vaikka se omaksuikin piirteitä 19301940-lukujen vaihtoehtohallinnoista, kuten Italiasta, Saksasta, Espanjasta ja Unkarista. Varsinkin Italian pääministeri, Il Duce Benito Mussolini teki vaikutuksen Peróniin vuonna 1938, ja hän solmi tämän kanssa läheiset suhteet. Erityisesti Perón arvosti Mussolinin sisäpolitiikkaa. Italiasta Perón omaksui ajatuksensa korporativismista. Myöhemmin myös Espanjalla oli oma merkittävä vaikutuksensa peronismin kehittymiseen, koska Perón vietti 18 vuotta maanpaossa generalissimo Francisco Francon johtamassa falangistisessa ja francolaisessa Espanjassa sen jälkeen, kun hänet oli syrjäytetty sotilasvallankaappauksessa nimeltä "Vapauttava vallankumous" (Revolucíon Libertadora) vuonna 1955. Francoon Perón kuitenkin suhtautui kaksijakoisesti.

Sen sijaan Saksaan Perónilla ei ollut kovinkaan läheiset välit. Kansallissosialismi jäi ideologiana etäiseksi Perónille ja hänen aatteelleen. Vuonna 1938 tosin kiellettiin argentiinalaisia diplomaatteja myöntämästä viisumeita Euroopasta paenneille juutalaisille, mutta tämä tapahtui Perónin edeltäjän presidentti Roberto María Ortizin (1938–1942) aikana ja tämä kielto jatkui Argentiinan työvoimapolitiikassa koko toisen maailmansodan ajan. Ehkä merkittävin peronistisen Argentiinan Saksaa ja kansallissosialismia kohtaan tunnetun sympatian osoitukseksi tulkittu teko oli sodan jälkeen maanpakoon lähteneiden saksalaisten upseerien ja kansallissosialistien vastaanottaminen. Maanpakolaiset, joiden joukossa oli myös sotarikollisiksi luokiteltuja, saivat hyvän turvapaikan Argentiinaan jo ennen sotaa syntyneestä vireästä saksalaisyhteisöstä. Tunnetuin Argentiinassa pakolaisena ollut lienee Obersturmbannführer Adolf Eichmann, jonka Mossad kaappasi pääkaupunki Buenos Airesista vuonna 1960.

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. Populismin mestarit saavat maistaa omaa lääkettään 22.10.2023. Helsingin Sanomat. Viitattu 22.10.2023.