Oiva Elo
Oiva Ensio Elo, vuoteen 1906 Henriksson (2. heinäkuuta 1896 Helsinki – 12. joulukuuta 1942 Helsinki) oli suomalainen lääkäri ja Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen professori.[1]
Oiva Elon vanhemmat olivat kauppias Benjamin Elo, aiemmin Henriksson, ja Karolina Johansson. Hänne puolisonsa 1920–1940 oli hammaslääkäri Hedvig Aleksandra Helo ja vuodesta 1940 sairaanhoitaja Hjördis Edelman. Elo tuli ylioppilaaksi Helsingin suomalaisesta normaalilyseosta 1915 ja valmistui lääketieteen kandidaatiksi 1920 ja lisensiaatiksi 1925. Lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi hän väitteli 1939.[1]
Elo oli Lapinlahden keskuslaitoksen apulaislääkäri 1925–1927 ja Helsingin yliopistossa oikeuslääketieteellisen laitoksen assistentti 1927–1930 ja psykiatrisen klinikan apulaisopettaja 1930–1933. Helsingin kaupunginlääkäri hän oli 1934–1942 ja Helsingin yliopiston dosentti 1940 ja oikeuslääketieteen professori 1942. Pakonomaista naurua ja itkua sekä lapsenmurhia ja itsemurhia koskeneilla tutkimuksillaan tunnetuksi tullut Elo ehti hoitaa professuuriaan vain lyhyen ajan, koska hän kuoli jo vuoden 1942 lopussa.[1][2][3]
Julkaisuja muokkaa
- Über die sog. Zwangsaffekte (Zwangweinen und -Lachen), 1940 (väitöskirja)
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c Korpi-Tommola, Aura: Oiva Elo Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 27.8.2010. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 27.3.2024.
- ↑ Kuka kukin on 1934, s. 112. Viitattu 27.3.2024
- ↑ Professori Oiva Elo kuollut. Helsingin Sanomat, 14.12.1942, nro 337, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 27.3.2024. (ei-vapaa)
Aiheesta muualla muokkaa
- Oiva Elo Biografiasampo.