Nokkoskoisa

perhoslaji

Nokkoskoisa (Anania hortulata) on yleinen, mustavalkoinen yöperhoslaji.

Nokkoskoisa
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Alajakso: Kuusijalkaiset Hexapoda
Luokka: Hyönteiset Insecta
Lahko: Perhoset Lepidoptera
Alalahko: Glossata
Osalahko: Erilaissuoniset Heteroneura
Yläheimo: Koisaperhosmaiset Pyraloidea
Heimo: Heinäkoisat Crambidae
Alaheimo: Okakoisat Pyraustinae
Suku: Anania
Laji: hortulata
Kaksiosainen nimi

Anania hortulata
(Linnaeus, 1758),

Synonyymit
  • Eurrhypara hortulata
Katso myös

  Nokkoskoisa Wikispeciesissä
  Nokkoskoisa Commonsissa

Koko ja ulkonäkö muokkaa

Nokkoskoisa on varsin helposti tunnistettava perhoslaji. Siivet ovat pohjaväriltään valkoiset ja niiden ulkoreuna on musta. Sekä etu- että takasiiven poikki kulkee mustien täplien rivi. Etusiiven etureuna on musta ja siiven keski- sekä tyviosassa on muutama musta täplä. Lisäksi takasiivessä musta keskitäplä lähellä siiven tyveä. Aivan etusiiven tyvellä on keltaista väriä Ruumis on keltainen ja mustan kirjava. Siipiväli 27–33 mm.[1][2][3]

Levinneisyys ja lentoaika muokkaa

Lajin levinneisyys ulottuu Pohjois-Afrikasta Euroopan poikki aina Baikalille saakka.[3] Suomessa nokkoskoisaa tavataan Ahvenanmaalta ja etelärannikolta Etelä-Lappiin saakka. Perhoset lentävät yhtenä sukupolvena kesäkuun alusta heinä-elokuun vaihteeseen.[4]

Elinympäristö ja elintavat muokkaa

Nokkoskoisa elää niityillä, puistoissa, puutarhoissa. Se suosii nokkosia kasvavia melko viileän mikroilmaston ympäristöjä. Perhoset lentävät iltahämärissä ja tulevat valolle, mutta lähtevät päivälläkin häirittyinä helposti lentoon. Toukka talvehtii.[3][4]

Ravintokasvi muokkaa

Toukan pääasiallisia ravintokasveja ovat nokkoset (Urtica), mutta se voi elää myös esimerkiksi mintuilla (Mentha) ja herukoilla (Ribes).[3]

Lähteet muokkaa

  1. UK Moths (englanniksi)
  2. Svenska fjärilar (ruotsiksi)
  3. a b c d Patrice Leraut: Moths of Europe, volume 3: Zygaenids, Pyralids 1. N.A.P Editions, 2012. ISBN 978-2-913688-15-5. s. 224
  4. a b Perhosviki (Arkistoitu – Internet Archive)

Aiheesta muualla muokkaa