Mike Hailwood
Stanley Michael Bailey ”Mike 'The Bike'” Hailwood (2. huhtikuuta 1940 Great Milton, Englanti, Iso-Britannia – 23. maaliskuuta 1981 Tanworth-in-Arden, Englanti, Iso-Britannia) oli brittiläinen ratamoottoripyöräilijä ja Formula 1-kuljettaja. RR-sarjoissa hän oli kaikkien aikojen parhaimpia kuljettajia, mutta F1-sarjassa keskivertoluokkaa. Hailwood kuoli auto-onnettomuudessa, Englannissa vuonna 1981.[1][2] Moottoripyörämenestyksen ansiosta hänen lempinimensä oli "Mike the Bike" eli Pyörä-Mike.[3]
| Mike Hailwood | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 2. huhtikuuta 1940 Great Milton, Englanti |
| Kuollut | 23. maaliskuuta 1981 (40 vuotta) Tanworth-in-Arden, Englanti |
| Kansalaisuus |
 Yhdistynyt kuningaskunta |
| Uratiedot | |
| Aktiiviura | 1958–1967 |
| Pyörä(t) | Honda, MV Agusta |
| Ensimmäinen GP-startti | Man-saaren TT-ajot 1956 (250cc) |
| Viimeinen GP-voitto | Japanin TT-ajot 1967 (350cc) |
| Viimeinen GP-startti | Japanin TT-ajot 1967 (350cc) |
| Tilastot | |
| GP-startit | 152 |
| Maailmanmestaruudet | 9 (4 500cc 1962–1965, 2 350cc 1966–1967, 3 250cc 1961, 1966–1967) |
| Voitot | 76 |
| Palkintopallisijat | 33 |
| Paalupaikat* | - |
|
*Vuodesta 1974 lähtien |
|
| Nopeimmat kierrokset | 79 |
| MM-pisteet | 745 |
| Aiheesta muualla | |
| www.mikethebike.com | |
| Mike Hailwood | |
|---|---|
| Henkilötiedot | |
| Kansalaisuus |
Yhdistynyt kuningaskunta |
| Formula 1 -ura | |
| Aktiivivuodet | 1963–1965, 1971–1974 |
| Talli(t) | Lotus, Lola, Surtees, McLaren |
| Kilpailuja | 50 |
| Maailmanmestaruuksia | 0 |
| Voittoja | 0 |
| Palkintosijoja | 2 |
| Paalupaikkoja | 0 |
| Nopeimpia kierroksia | 1 |
| MM-pisteitä | 29 |
| Ensimmäinen kilpailu | Britannian Grand Prix 1963 |
| Ensimmäinen voitto | - |
| Viimeinen voitto | - |
| Viimeinen kilpailu | Saksan Grand Prix 1974 |
| Aiheesta muualla | |
| www.mikethebike.com | |
Moottoripyöräura muokkaa
Hailwood debytoi moottoripyöräkilpailuissa jo 17-vuotiaana, vuonna 1957. Hän lähti samana talvena Etelä-Afrikkaan harjoittelemaan ja kehittämään kykyjään. Seuraavana vuonna hän taisteli kaikkien ratamoottoripyöräilyn senhetkisten luokkien (500-, 350-, 250- ja 125-kuutioisten) Britannian-mestaruuksista ja voitti niistä peräti kolme. Samana vuonna hänet palkittiin Pinhard Prize -palkinnolla saavutuksistaan sarjassa alle 21-vuotiaana. Hän osallistui myös ensimmäiseen maailmanmestaruustason kilpailuunsa, Mansaaren TT-ajojen 250-kuutioisten luokkaan. Vuotta myöhemmin hän sai alleen paremman pyörän, jolla hän voitti kaikki neljä luokkaa Britannian mestaruussarjassa.[2][4][5][6]
Vuonna 1961 Hailwood kilpaili pääasiassa yksityisellä Hondallaan. Saman vuoden Mansaaren TT-ajoihin hän lähti tavoitteenaan voittaa 500-, 350-, 250- ja 125-luokkien kilpailut. Hän voitti niistä kolme, mutta joutui keskeyttämään 350-kuutioisissa, joissa Phil Read otti ensimmäisen MM-voittonsa. Kauden jälkeen Hailwood voitti 250-kuutioisten maailmanmestaruuden, hopeaa 500-kuutioisissa ja oli 125-kuutioisissa kuudes. Kauden jälkeen hän siirtyi MV Agustan tehdastiimiin.[2][4][5][7]
Kaudella 1962 Hailwood ajoi jälleen neljässä suurimmassa luokassa (50cc oli tullut mukaan MM-sarjaan). Maailmanmestaruus tuli tällä kertaa 500-kuutioisissa ja pronssia 350-kuutioisissa, jotka molemmat hän ajoi tehtaan Agustalla. Kahden muun luokan sijoitukset jäivät heikommiksi – hän ajoi ne yksityispyörillä. 250-kuutioisten 11. tila tuli MZ:llä ja 125-kuutioisten viides tila EMC:llä. Seuraavalla kaudella hän uusi mestaruutensa 500-kuutioisissa. Tällä kertaa 350-kuutioisissa tuli hopeaa. 250-kuutioisissa hän tuli kahdeksanneksi. 1964 Hailwood voitti 500-kuutioisten mestaruuden kolmannen kerran peräkkäin. 350-kuutioisissa tuli neljäs sija.[2][4][5]
Kaudeksi 1965, Hailwood sai tallikaverikseen nuoren ja nopean italialaisen Giacomo Agostinin. ”Ago” ajoi hopealle sekä 500- että 350-kuutioisissa. Hailwood voitti 500-kuutioisten mestaruuden neljännen kerran, ja otti pronssia 350-kuutioisissa. Kauden jälkeen Hailwood kuitenkin jätti MV Agustan ja siirtyi Hondan tehdastalliin.[2][4][5]
Hailwoodin vuodet Hondalla alkoivat hyvin. Hän voitti 350- ja 250-kuutioisten maailmanmestaruudet ja otti hopeaa 500-kuutioisissa, jonka mestaruuden vei ex-tallikaveri Agostini. Kauden aikana Hailwood voitti kaikki luokat mukaan lukien yhteensä 19 MM-osakilpailua, mikä on, ja pysyy lajin ennätyksenä kenties ikuisesti. Seuraava kausi oli kuin uusinta edelliskaudesta – mestaruus 350- ja 250-kuutioisissa ja hopeaa 500-kuutioisissa. Kun Honda kauden jälkeen vetäytyi tehdastallina MM-sarjasta, Hailwood päätti lopettaa uransa. Honda kuitenkin lupasi Hailwoodille 50 000 punnan rahoituksen, jottei tämä kilpailisi muissa talleissa. [2][4][5]
Lopetettuaan 10 vuotta kestäneen moottoripyöräuransa vasta 27-vuotiaana, Hailwood oli kaikkien aikojen menestynein ratamoottoripyöräilijä. Hänellä oli yhdeksän maailmanmestarutta, 76 MM-osakilpailuvoittoa ja 14 ykkössijaa Mansaaren TT-ajoissa, sekä useita Britannian mestaruuksia. Hailwoodin lopetettua uransa, hänen entinen tallitoverinsa Agostini nousi lajin yksinvaltiaaksi ja nousi muutamaa vuotta myöhemmin kaikkien aikojen menestyneimmäksi ratamoottoripyöräilijäksi.[2][4][5][8]
F1-ura muokkaa
Hailwood kilpaili Formula 1 -sarjassa ensimmäistä kertaa 1960-luvun puolivälissä Lolan ja Lotuksen autoilla heikohkoin tuloksin. Hän ajoi myös sarjan ulkopuolisissa kilpailuissa. Vuonna 1971 hän teki paluun sarjaan Surteesin tallissa ja saavutti kauden parhaan tuloksensa Italian GP:ssä sijoittumalla neljänneksi. Hän jatkoi tallissa seuraavalla kaudella ajaen samalla Euroopan Formula 2 -sarjassa, jossa hän voitti mestaruuden vuonna 1972. Formula 1:sten osalta kauteen sisältyi monta keskeytystä, mutta hän sijoittui kilpailuissa neljästi kuuden parhaan joukkoon.[9][1][2][10]
Vuosi 1973 sisälsi edellisen kauden tavoin tekniikkamurheita. Kauden aikana Hailwood tuli kuuluisaksi siitä, kun hän pelasti Clay Regazzonin palavasta autosta Etelä-Afrikan GP:ssä. Sankariteosta hänet palkittiin Yrjön ristillä (engl. George Medal). Kaudeksi 1974 hän siirtyi ajamaan McLarenia, jolla saavutti parhaimmillaan 3. sijan Etelä-Afrikan GP:ssä. Hailwood loukkaantui Saksan GP:ssä ja murtuneiden jalkojen vuoksi hän joutui lopettamaan kilpa-ajamisen.[1][2][11][12]
| Vuosi | Talli | Valmistaja | Moottori | 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | 7 | 8 | 9 | 10 | 11 | 12 | 13 | 14 | 15 | Sija | Pisteet |
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| 1963 | Reg Parnell Racing | Lotus 24 | Climax | MON | BEL | NED | FRA | GBR 8 |
GER | NC | 0[10] | |||||||||
| Lola Mk4 | Climax | ITA 10 |
USA | MEX | RSA | |||||||||||||||
| 1964 | Reg Parnell Racing | Lotus 25 | BRM | MON 6 |
NED 12 |
BEL | FRA 8 |
GBR Kesk. |
GER Kesk. |
AUT 8 |
ITA Kesk. |
USA 8 |
MEX 16 |
21. | 1[10] | |||||
| 1965 | Reg Parnell Racing | Lotus 25 | BRM | RSA | MON Kesk. |
BEL | FRA | GBR | NED | GER | ITA | USA | MEX | NC | 0[10] | |||||
| 1971 | Team Surtees | Surtees TS9 | Ford | RSA | ESP | MON | NED | FRA | GBR | GER | AUT | ITA 4 |
CAN | USA 15 |
18. | 3[10] | ||||
| 1972 | Brooke Bond Oxo Team Surtees | Surtees TS9B | Ford | ARG | RSA Kesk. |
ESP Kesk. |
MON Kesk. |
BEL 4 |
FRA 6 |
GBR Kesk. |
GER Kesk. |
AUT 4 |
ITA 2 |
CAN | USA 17 |
8. | 13[10] | |||
| 1973 | Brooke Bond Oxo Team Surtees | Surtees TS14A | Ford | ARG Kesk. |
BRA Kesk. |
RSA Kesk. |
ESP Kesk. |
BEL Kesk. |
MON 8 |
SWE Kesk. |
FRA Kesk. |
GBR Kesk. |
NED Kesk. |
GER 14 |
AUT 10 |
ITA 7 |
CAN 9 |
USA Kesk. |
NC | 0[10] |
| 1974 | Yardley McLaren | McLaren M23 | Ford | ARG 4 |
BRA 5 |
RSA 3 |
ESP 9 |
BEL 7 |
MON Kesk. |
SWE Kesk. |
NED 4 |
FRA 7 |
GBR Kesk. |
GER 15 |
AUT | ITA | CAN | USA | 11. | 12[10] |
Muut sarjat muokkaa
Hailwood ajoi Le Mansin 24 tunnin ajoja vuosina 1969-1970 sekä 1973-74, joissa sijoittui parhaimmillaan toiseksi vuonna 1969. Hän oli kolmen parhaan joukossa Britannian Formula 5000 -sarjassa vuosina 1969 ja 1971 sekä Tasman -sarjassa vuonna 1972. Hän palasi kilpailemaan moottoripyöräkisoihin 38-vuotiaana vuonna 1978 ja lopetti muutamaa vuotta myöhemmin. Hän voitti Isle of Man -kisan kumpanakin vuonna.[1][2][4][5]
Kuolema muokkaa
Hailwood menehtyi vuonna 1981 ajaessaan ravintolaillallisen jälkeen kotiin, kun edessä ajanut kuorma-auto teki äkkikäännöksen ja Hailwoodin auto osui siihen. Myös Hailwoodin 9-vuotias tytär menehtyi onnettomuudessa. Tuhansia ihmisiä kerääntyi hänelle järjestettyihin hautajaisiin ja häntä kuvailtiin seuraavan ilmauksen mukaisesti: "Hän oli vaatimaton ja ujo persoona, jolla oli ymmärrystä hauskanpidosta. Hän vihasi hälinää ja ansaitsematonta huomiota, mutta tuhannet fanit ympäri maailmaa kunnioittivat häntä sankarina."[2][4][5]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d Mike Hailwood Driver Database. Viitattu 27.7.2015. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k Mike Hailwood - Great Britain ESPN. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
- ↑ From 'The Iceman' to 'The Monza Gorilla' - the best nicknames in F1 history F1 News. 27.1.2017. Formula 1.com. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h Mike Hailwood AMA Motorcycle Hall of Fame. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h Adams, Dean: Who Was the Man Many Call the Greatest Roadracer Ever? 1998. Superbikeplanet.com. Arkistoitu 13.11.2006. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
- ↑ The Pinhard Prize Sunbeam Motor Cycle Club. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
- ↑ T. T. Ace Killed on Last Lap 16.6.1961. Evening Times. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
- ↑ Giacomo Agostini AMA Motorcycle Hall of Fame. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
- ↑ 1972 European F2 Trophy motorsportmagazine.com. Viitattu 17.4.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h Mike Hailwood ChicaneF1.com. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
- ↑ Hailwood the Hero as Stewart Wins F1 News. 3.3.1973. ESPN. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
- ↑ Regazzoni Masters the Ring F1 News. 4.8.1974. ESPN. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
1949: Freddie Frith | 1950: Bob Foster | 1951: Geoff Duke | 1952: Geoff Duke | 1953: Fergus Anderson | 1954: Fergus Anderson | 1955: Bill Lomas | 1956: Bill Lomas | 1957: Keith Campbell | 1958: John Surtees | 1959: John Surtees | 1960: John Surtees | 1961: Gary Hocking | 1962: Jim Redman | 1963: Jim Redman | 1964: Jim Redman | 1965: Jim Redman | 1966: Mike Hailwood | 1967: Mike Hailwood | 1968: Giacomo Agostini | 1969: Giacomo Agostini | 1970: Giacomo Agostini | 1971: Giacomo Agostini | 1972: Giacomo Agostini | 1973: Giacomo Agostini | 1974: Giacomo Agostini | 1975: Johnny Cecotto | 1976: Walter Villa | 1977: Takazumi Katayama | 1978: Kork Ballington | 1979: Kork Ballington | 1980: Jon Ekerold | 1981: Anton Mang | 1982: Anton Mang |
1949: Bruno Ruffo | 1950: Dario Ambrosini | 1951: Bruno Ruffo | 1952: Enrico Lorenzetti | 1953: Werner Haas | 1954: Werner Haas | 1955: Hermann-Paul Muller | 1956: Carlo Ubbiali | 1957: Cecil Sandford | 1958: Tarquinio Provini | 1959: Carlo Ubbiali | 1960: Carlo Ubbiali | 1961: Mike Hailwood | 1962: Jim Redman | 1963: Jim Redman | 1964: Phil Read | 1965: Phil Read | 1966: Mike Hailwood | 1967: Mike Hailwood | 1968: Phil Read | 1969: Kel Caruthers | 1970: Rob Gould | 1971: Phil Read | 1972: Jarno Saarinen | 1973: Dieter Braun | 1974: Walter Villa | 1975: Walter Villa | 1976: Walter Villa | 1977: Mario Lega | 1978: Kork Ballington | 1979: Kork Ballington | 1980: Anton Mang | 1981: Anton Mang | 1982: Jean-Louis Tournadre | 1983: Carlos Lavado | 1984: Christian Sarron | 1985: Freddie Spencer | 1986: Carlos Lavado | 1987: Anton Mang | 1988: Sito Pons | 1989: Sito Pons | 1990: John Kocinski | 1991: Luca Cadalora | 1992: Luca Cadalora | 1993: Tetsuya Harada | 1994: Max Biaggi | 1995: Max Biaggi | 1996: Max Biaggi | 1997: Max Biaggi | 1998: Loris Capirossi | 1999: Valentino Rossi | 2000: Olivier Jacque | 2001: Daijirō Katō | 2002: Marco Melandri | 2003: Manuel Poggiali | 2004: Daniel Pedrosa | 2005: Daniel Pedrosa | 2006: Jorge Lorenzo | 2007: Jorge Lorenzo | 2008: Marco Simoncelli | 2009: Hiroshi Aoyama |