Wikipedia

Lista 1:n vangit

Lista 1:n vangit olivat joukko suomalaisia, jotka Liittoutuneiden valvontakomission vaatimuksesta vangittiin vuonna 1944 epäiltynä jatkosodan aikana tehdyistä sotarikoksista. Ilman syytteitä selvinneet 17 vankia vapautettiin 20. helmikuuta 1947. Jäljelle jääneet jakautuivat syytteeseen asetettaviin (16) ja niihin, joiden asia meni vielä tutkittavaksi (6). [1] Aikanaan langetetut rangaistukset olivat tulleet sovitetuiksi pitkän pidätysajan kuluessa.

Lista 1:n vangit Riihimäen keskusvankilan Tornin pihalla

Taustaa muokkaa

Moskovan välirauhansopimuksen 13. artikla velvoitti Suomen tuomitsemaan sotarikoksiin syyllistyneet. Yhteensä Suomessa tuomittiin sodan jälkeen noin 700 sotarikollista.[2]

Lista 1:n vankien osalta kyseessä olivat väitetyt sotarikokset niillä alueilla, jotka Suomi oli vallannut Neuvostoliitolta jatkosodan aikana. Vallatuilla alueilla Itä-Karjalassa asuneesta väestöstä se osa, joka oli jäänyt tai jättäytynyt pois neuvostoviranomaisten suorittamasta pakkoevakuoinnista, palautettiin kotikyliinsä, mutta siellä, missä tämä ei kylien tuhouduttua tai sotatoimien vuoksi ollut mahdollista, koditon väestö koottiin yhteisiin sijoituspaikkoihin eli niin kutsuttuihin siirtoleireihin.[3] Suomalaisten vetäydyttyä Itä-Karjalasta kesällä 1944 Neuvostoliiton viranomaiset ryhtyivät tutkimaan suomalaisten miehitysvallan aikaisia tapahtumia. Kuulusteltaviksi joutuivat alueelle jääneestä kantaväestöstä varsinkin ne henkilöt, jotka olivat tavalla tai toisella avustaneet suomalaista hallintoa tai muutoin joutuneet sen kanssa läheisiin tekemisiin.[4]

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pää-äänenkannattaja Pravda kertoi suomalaisten toimintaa tutkivan erikoiskomitean asettamisesta Itä-Karjalaan Suomelle omistetussa pääkirjoituksessaan 18. elokuuta 1944, noin kuukautta ennen Moskovan välirauhan solmimista.[5]

Sotarikollisten tuomitseminen muokkaa

 
Miehikkälän varavankilan aita ja yksi vangeista.

Valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanov jätti 19. lokakuuta 1944 pääministeri Urho Castrénille kirjelmän ja luettelon, joka sisälsi 61 nimeä.[2][6] [7] Ždanovin jättämän kirjelmän sisältö oli seuraava:

»Herra Valtioneuvoston Puheenjohtaja.

Välirauhansopimuksen 13. artiklan mukaisesti Liittoutuneiden Valvontakomissio esittää ensimmäisen luettelon henkilöistä, jotka ovat syyllisiä sotarikosten tekemiseen, ja vaatii heidän viipymätöntä pidättämistään ja vangitsemistaan. Mainittuja toimenpiteitä on sovellettava myös muihin sotarikollisiin, joista Liittoutuneiden Valvontakomissio on jo aikaisemmin nimennyt, mukaan luettuna Teille osoitettu lokakuun 12:lle päivätty Liittoutuneiden Valvontakomission kirje.

Mitä tulee jatkotoimenpiteisiin, joihin on pidättämisen jälkeen ryhdyttävä lueteltujen sotarikollisten suhteen, määrää ne aikanaan Liittoutuneiden Valvontakomissio. Liittoutuneiden Valvontakomissio odottaa virallista ilmoitusta 3 päivän määräajassa tämän vaatimuksen täyttämisestä.

Liittoutuneiden Suomessa olevan valvontakomission Puheenjohtaja

Kenraalieversti A. ZHDANOV»

[8]

Suomalaiset olivat vaikean tehtävän edessä, sillä Suomessa ei tiedetty väitetyistä sotarikoksista mitään ja täysin mielivaltainen lista perustui ilmiantoihin.[9] Kyseisten henkilöiden pidättämiseen annettiin aikaa kolme vuorokautta. [10] Näistä 15 oli palvellut Itä-Karjalan sotilashallinnossa.[11] Listan perusteella pidätettiin 45 henkilöä.[2][12]

Pidätykset tulivat asianomaisille täydellisenä yllätyksenä heidän ollessaan joko palveluksessa joukko-osastoissaan, lomalla kotipaikkakunnillaan tai potilaina sotasairaaloissa.[13] Lapin sodan operaatioita johtanut kenraalimajuri Aaro Pajari sai Rovaniemelle käskyn saapua välittömästi Päämajaan Mikkeliin. Siellä puolustusvoimien ylipäällikkö marsalkka Gustaf Mannerheim luovutti hänelle Mannerheim-ristin – järjestyksessä jo toisen – ja määräsi heti tämän jälkeen paikalla olleen kenraaliluutnantti Hugo Östermanin pidättämään Pajarin ja toimittamaan tämän Riihimäen vankilaan. Kenraalimajuri Väinö Palojärvi pidätettiin kesken omien häidensä.[14] Edellisten lisäksi kuvaavaa oli, että listalla mukana olleen tamperelaisen kapteenin pidättivät hänen upseeritoverinsa. Kenttäsairaalassa lavantautia sairastanut everstiluutnantti siirrettiin korkeasta kuumeesta huolimatta muiden pidätettyjen tavoin Riihimäen keskusvankilaan.[9] Kaksi listalla mainittua henkilöä oli kuollut: toinen teki itsemurhan jouduttuaan pidätetyksi, ja toisen olivat surmanneet venäläiset partisaanit Itä-Karjalassa jatkosodan aikana.[15] Listan henkilöistä kenraaliluutnantti Wiljo Einar Tuompo, kenraalimajuri Johan Arajuuri ja eversti Väinö Kotilainen olivat siirtyneet Ruotsiin.[16]

Valvontakomissiolle 22. lokakuuta lähettämässään vastauskirjelmässä Urho Castrén ilmoitti hallituksen antaneen määräyksen listalla mainittujen henkilöiden pidättämisestä, mutta huomautti, että ”Suomessa vallitsevan käsityksen mukaan olisi ollut asianmukaista, että ennen kysymyksessä olevien henkilöiden pidättämismääräystä olisi ollut ainakin yksilöity tieto niistä teoista, joihin heidän on katsottu syyllistyneen”. Valvontakomissio puolestaan ilmaisi lokakuun viimeisenä päivänä antamassaan kirjelmässä tyytymättömyytensä hallituksen vastaukseen ja vaati tehokkaampia toimia syyllisten löytämiseksi ja pidättämiseksi.[17]

Viranomaisilla oli Ždanovin jättämän listan tulkitsemisessa suuria vaikeuksia, koska henkilöiden nimet olivat välillä suomeksi, välillä venäjäksi, ja heidän sodanaikainen toimenkuvansa oli luonnehdittu usein epämääräisesti. Eräät nimet oli kirjoitettu niin epäselvästi, että niiden tunnistaminen oli mahdotonta. Niinpä pidätetyiksi joutui muutamia aivan vääriä henkilöitä, jotka kuitenkin vapautettiin pian. [18] Kaikkiaan 45 pidätetyksi joutuneesta 24 oli upseereja, 15 aliupseereja ja viisi miehistöön kuuluvaa. Seitsemän aktiiviupseerin ohella pidätetyt olivat siviiliammateiltaan toimihenkilöitä, maanviljelijöitä ja työmiehiä. Pidätetyistä upseereista kenraalimajuri Aaro Pajari ja kapteeni Juho Pössi olivat Mannerheim-ristin ritareita. Kymmenkunnan listalla mainitun henkilöllisyys jäi pysyvästi selvittämättä; tällaisia olivat esimerkiksi ”Iljinskij sovhoz” -nimisen vankileirin komendantiksi ilmoitettu ”Allaonen” ja saman leirin virkailijaksi ilmoitettu ”kers. Tusminen”.[19][9]

Oikeuskanslerinvirasto oli määrännyt Riihimäen vankilaan kuulustelijat, jotka vahvistivat pidätetyille, että valvontakomissio oli vaatinut heidän pidättämistään. Kun kuulusteltavilta kysyttiin, olivatko he tehneet sotarikoksia, nämä ilmoittivat olevansa asiasta täysin tietämättömiä. Kun he puolestaan tiedustelivat, mistä heitä oikeastaan syytettiin, kuulustelijat saattoivat vain vastata, ettei valvontakomissio ollut toimittanut syyteaineistoa Suomen viranomaisille, ja nojautua Neuvostoliiton lehtiin, jotka kertoivat saaneensa haltuunsa väitettyjä rikoksia tutkineen komitean raportteja.[20] Pidätetyt yrittivät myöhemmin lukuisilla tasavallan presidentille, pääministerille, oikeusministerille, oikeuskanslerille ja eduskunnan oikeusasiamiehelle osoittamillaan kirjelmillä vauhdittaa asiansa käsittelyä.[21]

Vangitut kuljetettiin 3. syyskuuta 1945 Riihimäen vankilasta Miehikkälän kuntaan heitä varten perustettuun varavankilaan.[22][23] Suomessa pelättiin, että vangitut henkilöt kuljetettaisiin tuomittaviksi Neuvostoliittoon. Näin ei kuitenkaan tapahtunut eikä myöskään uusia listoja sotarikollisista tullut. [24]

Miehikkälän varavankila sijaitsi keskellä metsää järven rannalla ja sitä ympäröi kaksinkertainen piikkilanka-aita. Kahdessa vartiotornissa oli konepistoolilla aseistettu vartija. Tosin vangit olivat jo heti alussa sopineet keskenään, ettei kukaan edes yrittäisi karata. Vangeilla ei ollut työvelvollisuutta, mutta monet heistä kävivät auttamassa lähiseudun maalaistalojen töissä. Leirille saapui lisäksi useita sanomalehtiä.[9]

Andrei Ždanov ilmoitti pidätysmääräyksen antaessaan toimittavansa myöhemmin tarkemmat ohjeet siitä, miten pidätettyjen suhteen oli meneteltävä. Näitä ohjeita ei kuitenkaan koskaan tullut, ja suomalaisille syntyi käsitys, että valvontakomissio oli unohtanut koko tapauksen. [25]

Syyteaineisto muokkaa

Karjalais-suomalaisessa neuvostotasavallassa todistusaineistoa suomalaisia vastaan keräsi kenraalimajuri Gennadi Kuprijanovin johtama komissio,[26] jonka yhtenä jäsenenä oli Karjalais-suomalaisen kansankomissariaatin neuvoston puheenjohtaja, aikaisemmin Terijoen hallituksen Karjalan asiain ministerinä toiminut Paavo Prokkonen.[27]

Valvontakomissio toimitti syyteaineiston Suomen hallitukselle vasta keväällä 1947. Aineisto käsitti seitsemän suurta kansiota, joissa oli yli 2 400 venäjänkielistä sivua, ja sen kääntäminen suomen kielelle kesti useita viikkoja. Todistusaineisto oli suurimmaksi osaksi kerätty vasta kesällä 1946, jolloin syytetyt olivat olleet Suomessa vangittuina jo yli puolitoista vuotta. Siirtoleireistä ja siviiliväestön kohtelusta esitettiin yksinomaan syytöksiä, ja suomalaisista käytettiin yhä uudelleen ja uudelleen ilmaisuja ”valkosuomalaiset pyövelit”, ”lahtarit”, ”nuo pahantekijät”, ”suomalais-fascistiset valtaajat” yms. Todistajiksi haastettujen suuresta määrästä huolimatta vain harvat heistä ilmoittivat havainneensa tai itse kokeneensa sellaisia tapauksia, joiden nojalla syytteitä oli nostettu. ”Keppikurista”, ”pieksämisestä” ja muusta vastaavasta puhuttaessa toistuivat ”itse en nähnyt mutta kuulin kerrottavan”, ”tiedän tapauksen, mutta en muista nimeä”, ”niin kertoivat minulle toiset”, ”silminnäkijöitä en nähnyt” -tyyliset lausumat. Todistajien muistamattomuus oli sikäli luonnollista, että suomalaisten miehitysajan päättymisestä oli kulunut jo liki kaksi vuotta. Mikäli kuulustelijoiden kysymykset oli merkitty pöytäkirjoihin, ne olivat tarkoituksellisen johdattelevia. Minkäänlainen miehitysolojen objektiivinen arviointi ei ollut mahdollista, ja aineistosta oli selvästi nähtävissä, että kuulusteltavat olivat suorastaan pelänneet tällaisten lausuntojen antamista.[28]

Tuomiot ja vapauttaminen muokkaa

Yksi vangituista joutui olemaan vangittuna pidempään, kaikki muut vangitut vapautettiin viimeistään vuoden 1948 alussa. Vapausrangaistukseen tuomittiin 14 ja yhdelle määrättiin sakkoja.[2][29] Neuvostoliitossa kerättyä todistusaineistoa ei pidetty käyttökelpoisena suomalaisessa oikeudessa eikä todistajia saatu kuultaviksi Suomeen. Syytettyjä kehotettiinkin tunnustamaan rikokset, jotta tuomiot voitaisiin julistaa ja välirauhansopimuksen ja valvontakomission vaatimukset täyttää. Vastineeksi tarjottiin välitöntä vapautusta. Vankeusrangaistukset olivat useamman kohdalla maltillisia[30] , eivätkä ylittäneet jo kärsittyä lähes 3 vuoden vankeutta.

Miehikkälän varavankilan paikalla on nykyisin muistomerkki. Vankila-alueella sijainneista parakkirakennuksista on jäljellä vielä kaksi.[9]

Vangitut muokkaa

Pääartikkeli: Luettelo Lista 1:n vangeista
 
Miehikkälän varavankila. Edessä Hirvonen, Paloheimo. Takana Salmela, Rusanen, Saure, Grundström, Törmä, Jaakkola, Kallio.
 
Miehikkälän varavankilassa silakoita jakamassa Antti Airola.

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Lauri Hyvämäki ; toimittanut Hannu Rautkallio: Lista 1:n vangit – vaaran vuosina 1944-48 sotarikoksista vangittujen suomalaisten sotilaiden tarina. Espoo: Weilin + Göös, 1983. ISBN 9513527999.
  • Lauri Hyvämäki: Lista n:o 1 : kertomus pitkästä odotuksesta. Tampere: Miehikkälän miehet, 1957. OCLC 58077771.
  • Hannu Rautkallio: Sotasyyllisyysnäytelmä: valvontakomission salaiset asiakirjat puhuvat. Helsinki: Weilin + Göös, 1981.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Hyvämäki 1983, 198
  2. ↑ a b c d Jorma Selovuori: Suomessakin tuomittu sotarikollisia Verkkouutiset. 6.10.2000. Viitattu 12.8.2009.
  3. ↑ Hyvämäki 1983, s. 21.
  4. ↑ Hyvämäki 1983, s. 29.
  5. ↑ Hyvämäki 1983, s. 36.
  6. ↑ Lista 1:n vangit – YLE TV2 22.05 - 22.55 TV-opas. 11.8.2009. YLE. Viitattu 12.8.2009.
  7. ↑ Lista n:o 1 : kertomus pitkästä odotuksesta, s. 63
  8. ↑ Hyvämäki 1983, s. 40.
  9. ↑ a b c d e Juha Muurinen: Lista 1:n vangit – jatkosodan sijaiskärsijät. Iltalehden Viikonvaihde 9.1.2016, s. 16–17. Helsinki: Alma Media Suomi Oy.
  10. ↑ Rautkallio 1981, s. 35.
  11. ↑ Lista n:o 1 : kertomus pitkästä odotuksesta, s. 39
  12. ↑ Lista n:o 1 : kertomus pitkästä odotuksesta, s. 7, 39
  13. ↑ Hyvämäki 1983, s. 47.
  14. ↑ Hyvämäki 1983, s. 48.
  15. ↑ Hyvämäki 1983, s. 57–58.
  16. ↑ Hyvämäki 1983, s. 59.
  17. ↑ Hyvämäki 1983, s. 59–60.
  18. ↑ Rautkallio 1981, s. 35−36.
  19. ↑ Hyvämäki 1983, s. 57.
  20. ↑ Hyvämäki 1983, s. 77–78.
  21. ↑ Hyvämäki 1983, s. 87.
  22. ↑ Muistomerkit – Lista 1:n vankien muistolaatta Miehikkälän kunta. Viitattu 11.8.2009.
  23. ↑ Lista n:o 1 : kertomus pitkästä odotuksesta, s. 93-94
  24. ↑ Rautkallio 1981, s. 37.
  25. ↑ Rautkallio 1981, s. 37.
  26. ↑ Lista n:o 1 : kertomus pitkästä odotuksesta, s. 22
  27. ↑ Hyvämäki 1983, s. 29.
  28. ↑ Hyvämäki 1983, s. 207–208.
  29. ↑ Lista n:o 1 : kertomus pitkästä odotuksesta, s. 155
  30. ↑ Lista n:o 1 : kertomus pitkästä odotuksesta, s. 155
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Lista_1:n_vangit&oldid=22001696”