Gennadi Kuprijanov
Gennadi Nikolajevitš Kuprijanov (ven. Генна́дий Никола́евич Куприя́нов; 21. marraskuuta 1905 Soligalitšin kihlakunta[1] – 28. helmikuuta 1979 Puškin[2]) oli neuvostoliittolainen poliitikko.
Elämäkerta muokkaa
Gennadi Kuprijanov syntyi talonpojan perheeseen Rylon kylässä, Kostroman läänin Soligalitšin kihlakunnassa. Hän kävi neljä luokkaa koulua ja työskenteli kirvesmiehenä. Vuosina 1925–1927 hän opiskeli Kostroman neuvostopuoluekoulussa ja liittyi vuonna 1926 NKP(b):hen. Vuosina 1927–1932 Kuprijanov työskenteli opettajana, Soligalitšin piirin kansanvalistusosaston johtajana ja NKP(b):n piirikomitean osastonjohtajana. Vuosina 1932–1935 hän opiskeli Leningradin Kommunistisessa yliopistossa. Vuosina 1935–1938 Kuprijanov toimi puoluetehtävissä Leningradissa: aluksi Džeržinskin piirikomitean kouluttajana ja osastonjohtajana ja myöhemmin Kuibyševin piirikomitean ensimmäisenä sihteerinä.[1]
Vuonna 1938 Kuprijanov komennettiin Neuvosto-Karjalaan, jossa hänet valittiin NKP(b):n aluekomitean ensimmäiseksi sihteeriksi.[1] Hän kuului Karjalan tasavallan NKVD:n erikoiskolmikkoon,[3] jonka tehtävänä oli tarkastaa vangittujen vähemmistökansojen edustajien tuomiot.[4] Vuosina 1940–1950 hän toimi Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan kommunistipuolueen keskuskomitean ensimmäisenä sihteerinä.[3] Jatkosodan aikana Kuprijanov osallistui kenraalimajurina Karjalan rintaman sotaneuvoston työhön.[1] Ennen työläisten ja talonpoikien puna-armeijan henkilökohtaisten sotilasarvojen palauttamista Kuprijanov oli toiminut prikaati- ja divisioonakomissaarina.[5] Tietokirjailija Veikko Erkkilän tutkimusten mukaan Kuprijanov antoi jatkosodan aikana määräyksen suorittaa partisaani-iskuja siviilikohteisiin Suomessa.[6] Sodan jälkeen Kuprijanov vaikutti siihen, että Leningradin alueelta karkotetut inkerinsuomalaiset saivat vuonna 1949 luvan muuttaa Karjalan tasavaltaan.[5]
Kuprijanov vangittiin vuoden 1950 alussa muiden Karjalais-suomalaisen tasavallan johtohenkilöiden kanssa[5] osana niin sanottua Leningradin juttua.[7] Hänet armahdettiin vuonna 1956[7] ja julistettiin seuraavana vuonna syyttömäksi.[1] Vankilassa Kuprijanov tutustui kertomansa mukaan Raoul Wallenbergiin, jonka hän tapasi vankikuljetuksissa vuosina 1953 ja 1955 ja hammaslääkärissä vuonna 1956.[7][8][9]
Vuosina 1957–1966 Kuprijanov työskenteli Puškinin palatsi- ja puistoalueen johtajana. Hänet on palkittu Leninin kunniamerkillä (kahdesti) sekä Punaisen lipun, Isänmaallisen sodan ja Työn punaisen lipun kunniamerkeillä.[1]
Kirjallinen tuotanto muokkaa
Kuprijanov julkaisi ainakin kaksi kirjaa, jotka käsittelivät hänen sota-ajan kokemuksiaan:
- От Баренцова моря до Ладоги. Leningrad: ЛенИздат, 1972.
- За линией Карельского фронта. Petroskoi: Карелия, 1979.
- Во имя великой Победы. Petroskoi: Карелия, 1985.
Hänen käsikirjoituksiaan säilytetään Karjalan tasavallan kansallisarkistossa.[10]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e f Karelija: entsiklopedija – Osa 2, s. 125. Petrozavodsk: Petropress, 2009. ISBN 978-5-8430-0125-4. (venäjäksi)
- ↑ Vladimir Zaitsev: Карелия отметит 100-летие бывшего руководителя республики Геннадия Куприянова 2005. Karelinform. Viitattu 12.8.2009. (venäjäksi)
- ↑ a b Tunnettu valtiomies vain osasyyllinen rikoksiin?. Karjalan sanomat, 26.04.2006. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 12.8.2009. (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Markku Kangaspuro: Poliittinen suunna muutos ja Stalinin vainot mv.helsinki.fi. Viitattu 12.8.2009.
- ↑ a b c Inkerin historiaa – Inkerinmaan suomalaiset Venäjän Karjalassa Inkerin Kulttuuriseura ry. Viitattu 12.8.2009.
- ↑ Tapani Leisti: Partisaanit murhasivat Suomessa lapsia ja naisia, yhteensä yli 150 siviiliä – tietokirjailija selvitti, kuka antoi käskyn julmuuksiin Yle 21.10.2021. Viitattu 18.11.2021.
- ↑ a b c Harvey Rosenfeld: Raoul Wallenberg: The Mystery Lives on, s. 179–180. iUniverse, 2005. ISBN 0595355447. Google Books (viitattu 12.8.2009).
- ↑ Göran Rydeberg: Raoul Wallenberg – Historik och nya forskningsfält, s. 80. Julkaistu verkossa, 2002. Teoksen verkkoversio (PDF).
- ↑ Abraham Kalinski: The Mystery of Raoul Wallenberg. Новое русское слово (New Russian Word), 19.1.1979. New York: lähde tarkemmin?
- ↑ Куприянов Г.Н. – Печать Фонды личного происхождения Karjalan kansallisarkisto. Viitattu 12.8.2009. [vanhentunut linkki]