Kuulopuhe

oikeustieteellinen termi
Tämä artikkeli käsittelee kuulopuheen käsitettä oikeustieteessä. Kuulopuhe voi tarkoittaa myös huhua.

Kuulopuhetodistelulla tarkoitetaan todistelua, jossa kuulusteltava kertoo siitä, mitä hän on kuullut toisen henkilön sanovan, ja todistelun kohteena on tämän toisen henkilön havaintojen paikkansa pitävyys. Tuomioistuimen kannalta kuulopuhetodistelu on ongelmallista, koska lausuman antaja ei osallistu oikeudenkäyntiin eikä tuomioistuin voi arvioida henkilön kertomuksen luotettavuutta ja uskottavuutta häntä itseään välittömästi havainnoimalla.[1]

Kuulopuhetodistelu on myös ongelmallista sen vastaajan oikeuksien kannalta, jota vastaan kuulopuhetodistelua käytetään. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan mukaan jokaisella rikoksesta syytetyllä on oikeus kuulustella todistajia, jotka kutsutaan todistamaan häntä vastaan. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on useissa ratkaisuissaan todennut, että syytetyn oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin on loukattu, jos syyksilukeva tuomio on perustettu pääosin sellaisen todistajan kertomukseen, jota syytetyllä ei ole ollut mahdollisuutta missään prosessin vaiheessa kuulustella tai kuulustuttaa selvittääkseen todistajan luotettavuutta ja uskottavuutta.[1] EIT on todennut, että kuulopuhetodistelua voidaan ottaa vastaan, mutta niihin ei saa vedota ratkaisevissa määrin.[2]

Suomessa oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 8 §:n mukaan tuomioistuimen on evättävä näyttö, jos se voidaan korvata olennaisesti luotettavammalla todisteella. Lain esitöiden mukaan kuulopuhetodistajan asemesta olisi kuultava sitä henkilöä, jonka puheista on kyse.[3] Toisaalta vapaan todistusharkinnan mukaan, joka ilmenee oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:stä, tuomioistuin voi vapaasti määritellä esitetyn näytön todistusarvon.

Lähteet muokkaa