Kristillinen munkkilaisuus
Kristillinen munkkilaisuus eli monastisismi on kristillinen liike, joka korostaa täydellistä antautumista Jumalan palvelemiseen taistelussa sitä maailmallisuutta vastaan, joka oli seurauksena kirkon uudesta etuoikeutetusta asemasta valtakunnassa. Munkkilaisuus oli 300-luvun herätysliike.[1] Useimmat askeettisen elämäntavan valinneet elävät munkkeina tai nunnina luostareissa, eristäytyneenä muusta yhteiskunnasta köyhänä ja naimattomana.[2]
Munkkilaisuus jakautuu lännessä kolmeen pääuomaan: anakoreettista askeesia harjoittaneeseen, teologiseen tutkimukseen sekä Benedictus Nursilaisen luomaan uomaan, joka korosti kuuliaisuutta ja ahkeraa työntekoa. Sekä idässä ja lännessä kirkko suhtautui aluksi kielteisesti munkkilaisuuteen, mutta myöhemmin yhteisöt sulautuivat osaksi kirkkolaitosta.[2]
Historia muokkaa
Munkkilaisuuden kehitys Egyptissä muokkaa
Munkkilaisuuden kehitys alkoi Egyptissä 200-luvun loppupuolella, jolloin kristityt anakoreetit ymmärsivät maailmasta vetäytymisen siten, että ihmisen tuli irrottautua sivistyneestä maalimasta ja vetäytyä autiomaahn ja askeettisesti siellä eläen pyhittää elämänsä Jumalalle. Kristillistä erakkoihannetta kehitti ennen kaikkea Antonios, joka luopui omaisuudestaan ja muutti autiomaahan voittaakseen ankaran askeesi avulla lihan himot ja pahat henget ja saavuttaakseen täydellisen elämän Jumalassa rukouksen, raamatunluvun ja mietiskelyn avulla.[3]
Antonioksesta tuli sielunhoitaja monille ja tuli siten antaneeksi sysäyksen erakkosiirtokunnilla, joissa erakot elivät ja tekivät työtä kukin erikseen, mutta kokoontuivat päivittäin tai viikoittain yhteisrukouksiin ja jumalanpalveluksiin. Varsinaisen luostariliikkeen aloitti koptilainen Pakhomios, joka perusti vuonna 325 luostarin Tabennisiin Ylä-Egyptiin. Pakhomios loi luostarisäännön, jonka perusajatus oli, että ykstyinen ihminen tottelemalla esimiestään eläisi luostarissa Jumalan yhteydessä. Pakhomioksen sääntö ilmaisi millaiseksi luostarielämä muodostui: munkin päivä jakaantui ruumiillisen työn, maanviljelyksen ja käsityön, sekä jumalanpalvelusten ja hartaudenkirjoitusten, kuten rukouksen, raamatunluvun ja mietiskelyn kesken.[3]
Athanasioksella oli suuri merkitys askeettiselle liikkeelle. Hän puolusti sitä ja auttoi itse kirjoittamalla Antonioksen elämäkerran Vita Anthonii levittämään siitä tietoa. mukaan todellinen anakoreesi auttaisi vapautumaan synnistä, maailmasta ja intohimoista ja saavuttaisi täydellisen rakkauden Jumalaan. Hänen mukaansa Antonios palveli uskonnollisesti kirkkoa ja sen todellista uskoa, millä hän sitoi yhteen alunperin epäkirkollisen liikkeen kirkkoon.[3]
Vaikka monet ryhtyivät viettämään anakoreettielämää erakkoyhdyskunnissa, koki suurimman menestyksen Pakhomioksen luostariliike. Monet egyptiläiset talonpojat pitivät suojattua luostarielämää parempana kuin fellahin elämää hädässä ja köyhyydessä. Luostarit hankkivat taloudellisen toimintansa ansiosta suurta varallisuutta, mikä mahdollisti laupeudentyön harjoittamisen. Munkkilaisuudesta tuli huomattavissa määrin kristinuskon säilyttäjä ja munkkien lähetys- ja sielunhoitotoiminnan ansiosta Egyptistä tuli täydellisesti kristitty.[4]
Palestiina ja Syyria muokkaa
Egyptin munkkiliike aiheutti askeettisen elämän voimakasta yleistymistä koko idässä. Palestiinaan syntyi usein kristittyjen pyhien paikkojen yhteyteen lukuisia luostareita ja erakkoyhtesiöjä. Syyriassa, jossa askeettinen elämänihanne oli entuudestaan näytellyt merkittävää osaa, leimasi munkkiliikkeitä voimakas rigorismi, joka ilmeni vaatimuksena niin täydellisestä maailmasta luopumisesta, että ihminen olisi kaikessa Jumalasta riippuvainen. Tätä askeettista kodittomuusihannetta edustivat messaliaanit.[4]
Basileios Suuren luostarisääntö muokkaa
Vähässä-Aasiassa luostariliike sai etevän puolustajan Basileios Suuresta. Hän perusti itse luostarin ja laati sille laajna luostarisäännön, jolla tuli olemaan arvaamaton mekritys munkkilaitoksen myöhempään historiaan. Basileiokselle askeesi oli keino säilyttää kristillinen täydellisyys, jonka hän ymmärsi sen käsityksen pohjalta, mikä Origeneellä oli todellisista gnostikoista. Basileoiksen mukaan yhteiselämä oli ainoa askeettisen elämän todellinen muoto ja hylkäsi anakoreettielämän. Munkkien tuli osoittaa ehdotonta tottelvaisuutta esimiestään kohtaan ja noudattaa täydellisesti luostariohjesääntöä.[4]
Basileios halusi Athanasioksen tavoin kytkeä luostarit piispojen johtamaan kirkkoon. Hänen perustamansa luostariliike oli sen tähden selvästi kirkollinen. Lisäksi se yhdisti henkilökohtaisen pyhyyden tavoittelun tieteellisiin tutkiskeluihin. Sen ansiosta että piispat ja papit yhä etenevässä määrin tulivat munkkien joukosta, uusi munkkiliike liittyi orgaanisesti idän kirkon elämään.[4]
Munkkilaisuus lännessä muokkaa
375-luvulla Hieronymus ja Johannes Cassianus tekivät tietä liikkeelle lännen kirkossa. Erityisen suuri merkitys oli Cassianuksen suorittamalla idän tärkeimmän munkkikirjallisuuden kääntämisellä. Hänen De insititutis coenbiorum ja Collationes patrum (n. 420) olivat vuosisatoja länsimaisen munkkilaitoksen tärkeimmät käsikirjat.[5] Läntisestä munkkilaisuudesta tuli luonteeltaan yläluokkaista, mutta luostareista tuli silti merkittäviä uskonnollisen ja henkisen elämän keskuksia.[2]
Kannatus muokkaa
Uudet askeettiset elämänmuodot saivat uusia innokkaita kannattajia lännessä. Vuoden 375 jälkeen askeettinen herätysliike alkoi todella vaikuttaa, ertityisesti Hieronymuksen ja Johannes Cassianuksen ansiosta. Egyptin munkkiliike levisi laajasti koptiväestön keskuuteen. Noin vuonna munkkilaisliike juurtui 400 länteen ja tämän jälkeen monet piispat tulivat luostareista. Luostariliiike käsitti noin vuonna 400 yli koko Egyptin ulottuvan munkki- ja nunnaluostarien verkoston. Egyptin munkkiliikkeen vaikutus vaikutti koko idässä.[4]
Vastustus muokkaa
Uudet askeettiset elämänmuodot kohtasivat myös vastarintaa. Roomassa muutamat kiistivät väitteen, että askeettinen elämä oli erityisen ansiokas kristillinen elämä. Yleisesti ottaen suuri osa papistoa suhtautui kielteisesti munkkilaisuuteen. He tunsivat pelkoa munkkien kasvavaa vaikutusta kohtaan ja henkilökohtaista vastenmielisyyttä maailmankielteistä akseesia kohtaan. Espanjassa piispat taistelivat ns. priscillianismia. Myös Galliassa syntyi voimakkaita ristiriitoja askeettisen elämän edustajien ja hierarkian välillä.[5]
Merkitys muokkaa
Askeettista elämää viettävien päättäväisyyden ja palavan innon ansiosta heidät käsitettiin Kristuksen todellisiksi seuraajiksi, Kristuksen sotilaina (liett. Milites Christi) he taistelivat maailmaa, syntiä ja perkelettä vastaan. Tästä syystä hyväksyttiin erittäin huomaavat erakot ja munkit pian marttyyrien joukkoon. Tämä käsitys vastaavasti aiheutti vastaavasti muiden kristittyjen arvostuksen alenemista, jotka solmivat avioliiton ja elättivät itsensä maallisessa ammatissa.[1]
Munkkilaisista muodostui erityinen valiokristittyjen sääty, joka kokonaan omistautui uskonnolliselle elämälle. Tällä puolestaan oli suuri merkitys kirkon elämälle. Niinä luostarit harjoittivat merkittävää laupeudentyötä. Samoin niissä kehitettiin hurskauselämää, jonka vaikutukset tuntuivat koko kirkossa.[1]
Lähteet muokkaa
- Christensen, Torben & Göransson, Sven: Kirkkohistoria 1. Evankeliumista paavin jumalanvaltioon. Gaudeamus, 1974. ISBN 951-662-055-8.