Kostianvirran taistelu

Kostianvirran taistelu oli osa suurta Pohjan sotaa ja se käytiin 6. lokakuuta 1713 Pälkäneellä Kostianvirran luona.

Kostianvirran taistelu
Osa suurta Pohjan sotaa
Päivämäärä: 6. lokakuuta 1713 Paikka: Pälkäne Lopputulos: Venäläisten voitto
Osapuolet
Ruotsi	Venäjän keisarikunta
Komentajat
Carl Gustaf Armfelt	Fjodor Apraksin
Vahvuudet
3 200 miestä	17 000 miestä
Tappiot
573 kaatunutta, 233 sotavankia	118 kuollutta, 555 haavoittunutta
Suuren Pohjan sodan taistelut Narva | Väinäjoki | Kliszow | Pultusk | Jakobstadt | Posen | Punitz | Freustadt | Lesnaja | Pultava | Helsingborg | Gadebusch | Helsinki | Kostianvirta | Napue | Riilahti

Venäläiset aikalaiset pitivät Kostianvirtaa suuren Pohjan sodan ratkaisutaisteluna pohjoisessa. Monia Pietari Suuren saavutuksia kuvannut taiteilija A. F. Zubov teki taistelusta etsauksen, joissa näkyy Kostia ympäröivine järvineen ja taistelun kulku. Sama aihe toistuu P. H. Müllerin mitalissa. Taistelu oli tuohonastisista suurin Suomen maaperällä. Se poisti Ruotsin hyökkäysuhan Pietariin.

Taustaa

Pietari Suuri näki Suomen paitsi ruotsalaisten tukialueena uuteen pääkaupunkiin Pietariin suuntautuvalle hyökkäykselle, Suomen valloituksen avaavan venäläisille lyhimmän tien Tukholmaan. Syyskuussa 1713 Venäjän armeija lähti etenemään Helsingistä kohti Hämeenlinnaa poistaakseen sinne vetäytyneen Ruotsin armeijan uhan selustastaan. Suomea puolustavien joukkojen johtoon oli juuri nimitetty kenraali Armfelt, joka asettui puolustukseen Mallasveden ja Pälkäneveden väliselle Kostianvirralle. Eversti Stiernschanzin johdolla järvikapeikkoon oli varustettu yötä päivää puolustusasemia. Puolustusarmeija oli liian pieni lyömään venäläiset ja sen taktiikkana oli hidastaa vihollisen etenemistä ennen vahvistusten saapumista; kuninkaallinen senaatti oli kesällä päättänyt lähettää itsensä valtaneuvos, kreivi von Fersenin 9 000–10 000 miehen vahvistusten kanssa Suomeen ). Lisäksi jatkuva perääntyminen oli heikentänyt ruotsalaisten puolustustahtoa, eikä Armfelt siksikään voinut enää jatkaa edeltäjänsä tapaan vetäytymistä vastarinnatta.

Taistelu

Venäläiset saapuivat Pälkäneelle 2. syyskuuta ja ryhtyivät varustamaan suojakseen asemia Kostianvirran etelärannalle. Kumpikin puoli aloitti tykeillä häirintätulen virran yli. Pälkäneellä Kostianvirran pohjoisrannalla 3 400 miestä esti 15 000 miehen vahvuisten venäläisjoukkojen etenemisen. Useamman yrityksen jälkeen venäläisten ylipäällikkö, yliamiraali Fjodor Apraksin totesi, ettei virran puolustuksen murtaminen onnistu tykkitulella ja rynnäköllä ilman suuria omia tappioita. Lokakuun 6. päivän aamuna yli 6 000 venäläistä ylitti kenraali Mihail Golitsynin johdolla hirsilautoilla pimeän ja sumun suojassa Mallasveden. Saarrostusuhka oli ruotsalaisilla hyvin tiedossa, sillä Armfelt oli saanut edellisenä päivänä siitä väärän hälytyksen venäläisten vasta kokeillessa lauttojaan. Sää oli saanut puolustajan uskomaan, ettei vihollinen lähtisi liikkeelle, mutta yön aikana tuuli kääntyi ja tyyntyi maihinnousulle edulliseksi.

Golitsynin maihinnousun kanssa samanaikaisesti Apraksin, kenraaliluutnantti Bruce sekä kenraalimajuri Golovin käynnistivät varhain aamulla hyökkäykset Kostianvirran yli kolmessa eri kohdassa. Ylitystä varten oli valmistettu mm. ponttooneja ja kasakkaratsuväki hyökkäsi virran kahluukelpoisessa länsipäässä.

Armfelt oli jakanut 7 200 miestään eri puolille Hämettä ja hän pystyi irrottamaan Kostianvirran asemista vain 2 000 miestä maihinnousua torjumaan. Armfelt riensi ratsuväen ja perässä seuranneen jalkaväen kanssa Mälkilään noin 3 km Kostialta luoteeseen. Aluksi puolustajilla oli menestystä, mutta sivuilta nousi yhä lisää vihollisia. Jalkaväki taisteli rohkeasti moninkertaista ylivoimaa vastaan. Mutta ratsuväkeä johtanut Armfelt, jonka alta mainitaan ammutun kaksi hevosta Mälkilässä, sai vain toisen osastoista mukaansa vastahyökkäykseen; toinen ei seurannut ja jotkut jopa pakenivat. Silminnäkijöiden mukaan järvellä oli venäläisten lauttoja kaikkialla, mihin sumussa saattoi nähdä. Kun taistelu oli jatkunut tunnin, Armfelt huomasi torjunnan toivottomaksi ja lähetti irtautumiskäskyn myös kenraalimajuri Johan de la Barrelle Kostianvirralle. Siellä torjuntamenestyksen innostamat joukot eivät kuitenkaan jättäneet asemiaan viipymättä. Jalkaväki vetäytyi Kostianvirralta maihinnousseiden venäläisten jo ahdistamana Iharinkosken suuntaan Jämsään johtavaa tietä. Virran yli seuranneet kenraali Volkonskin kasakat saivat takaa-ajossa perääntyvää jalkaväkeä kiinni. Mälkilässä taistelleet jalkaväki ja ratsuväki sekä kuormasto ja sairaat vetäytyivät Kangasalan tietä Tammerkoskelle ja Ruovedelle.

Ruotsin armeija menetti yli 800 miestä ja kaikki yhdeksän tykkiään. 11 upseeria kaatui, joukossa eversti von Krusenstierna Mälkilässä, tykistön kapteeni Berg ja kapteeni Freudenfeldt. Savon ja Hämeen jalkaväkirykmentit menetettiin lähes kokonaan tai miehiä vain lähti koteihinsa. Ratsuväki selvisi vähin tappioin. Venäläisistä upseereista kaatui eversti Klingenberg, everstiluutnantti Becker sekä neljä muuta.

Heti voiton jälkeen Apraksin matkusti Pietariin ja jätti päällikkyyden Golitsynille. Venäläiset olivat Tammerkoskella jo 7. lokakuuta. Volkonski yritti jatkaa takaa-ajoa, mutta kosken ylitys vei liiaksi aikaa, eikä hän saanut tuloksia Armfeltin vetäytyessä Vaasan suuntaan. Golitsyn luopui takaa-ajosta ja asettui talvileiriin Satakuntaan Apraksinin jättämän ohjeen mukaisesti.

Analyysi

Ruotsin tappiolle Pälkäneellä voi nähdä useita syitä. Sen sotilaallisessa ajattelussa Suomi vesistöineen ja heikkoine teineen oli puolustettavissa vähinkin voimin. Vakinaiset joukot oli laivattu pois jo sodan alussa. Armfelt tuli Suomen armeijan johtoon vasta heinäkuun lopulla lähes vastarinnatta perääntyneen Georg Lybeckerin jälkeen. Armeijan huoltotilanne oli ollut pitkään kriittinen. Sotilailla oli vain vähän taistelukokemusta. Armeijan palkat olivat maksamatta, sotilailla oli huoli vihollisen valloittamille alueille jääneistä läheisistään, kulkutaudit riehuivat ja karkuruus oli yleistä. Karoliiniupseeristo tiesi hyökkääjän miesylivoiman. Venäläiset huolsivat armeijaansa meritse uuden kaleerilaivastonsa avulla. Hyökkäysarmeijassa oli hyvinvarustettuja valioyksikköjä ja sitä johtivat maineikkaat päälliköt. Muun muassa Narvassa, Pähkinälinnassa ja Pultavassa taistellut ruhtinas Golitsyn johti maihinnousun Mälkilään varmoin ottein. Venäläisten tiedustelun mukaan ruotsalaisia oli 11 000 eli paljon todellista enemmän, mikä vaikutti maihinnousuun vahvoin voimin. Apraksinia on joskus arvosteltu varovaiseksi, mutta Pälkäneellä hän ei epäröinyt, vaan ja johti joukkonsa murskavoittoon. Suomen sotaretkeen osallistui myös tsaari kun taas Ruotsin kuningas oli paossa Turkissa Pultavan katastrofista 1709 lähtien. Apraksinilla oli paitsi ylivoima, myös mahdollisuus keskittää hyökkäyksensä; valita taistelun aika ja paikka. Armfelt puolestaan joutui jakamaan vähiä joukkojaan eri puolille, koska hänellä ei ilmeisesti ollut selvää kuvaa venäläisten sijannista tai aikeista. Ei tiedetä, miksi Armfeltin muualla olleet joukot eivät ehtineet Pälkäneelle. Muutamien tutkijoiden mielestä taistelun lopputulos oli jo etukäteen selvä. Vetäytymisen epäonnistuminen Kostianvirralta ja muuttuminen pakokauhuksi aiheutti puolustajalle suuremmat menetykset, kuin taistelun aiemmat vaiheet.

Taistelun jälkeen

Lähtiessään Tukholmaan Lybeckerin odotettiin palaavan pian takaisin eli Armfeldt mahdollisesti koki ylipäällikkyyden väliaikaiseksi ja tehtäväkseen hidastaa vihollisen etenemistä, kunnes apujoukkoja saapuu Suomeen. Siksi myös Tammerkoskelle tehtiin varustuksia ja siellä oli reservejä. Pälkäneellä Armfelt onnistui kuitenkin pelastamaan armeijansa täydelliseltä tuholta.

Lybeckerin jälkeen ensin elokuussa von Liewen, sitten valtaneuvoston jäsen kreivi Reinhold Johan von Fersen oli nimetty sekä siviili- että sotilashallinnon johtoon Suomessa. Kuitenkin jo syyskuun lopussa kenraaliluutnantti A. Taube nimettiin Suomen joukkojen johtoon ja siirtämään Roslageniin kootut vahvistukset Suomeen. Valtaneuvosto totesi kuitenkin kokouksessaan 19. lokakuuta tilanteen Skoonessa uhkaavammaksi. Lisäksi mahdollisuuksia huoltaa joukkoja pidettiin huonoina talvea vasten Pohjanmaalla, minne Armfeldtin joukot Pälkäneen jälkeen olivat vetäytyneet. Näin Tukholmassa arvioitiin paremmaksi vahvistusten lähettämistä Suomeen vasta keväällä .

Pälkäneen Nenäpäällä on sortokaudella 1906 pystytetty yksinkertainen muistomerkki. Paikalle on tehty nähtävyydeksi hirsivarustuksen rekonstruktio, mutta maastossa on yhä näkyvissä puolustuskaivantoja taistelun ajalta. Myös Kostian ylittävän 12-tien sillan pohjoispuolella molemmin puolin virtaa näkyy jäänteitä linnoitteista. Hiljaa virtaava Kostia oli vuonna 1713 vuolas ja vedenpinta nykyistä ylempänä.

Lähteet

• Blandov, Aleksei: Kostianvirran taistelu : Pälkäne 1713. Sisältää aiemmin julkaisemattomia ruotsin- ja venäjänkielisiä alkuperäisdokumentteja, jotka ovat kirjassa sekä alkuperäiskielillään että suomennettuina. Helsinki: Seppo ja Tapio Korppoo, 2013. ISBN 978-952-93-2364-7.
• Zetterberg, Seppo (toim.): Suomen historian pikkujättiläinen, s. 265. Porvoo: WSOY, 1987. ISBN 951-0-1-14253-0.

Aiheesta muualla

• eMuseo Pälkäne
• Kriget i Finland 1713, H. E. Uddgren, Stockholm 1906.
• Karoliini Armfelt, Eirik Hornborg, Porvoo 1955.
• Kostianvirran taistelu, Aleksei Blandov, Tampere 2013. ISBN 978-952-93-2364-7 ja eKirja (viitattu 9-2019)