Honkaniemen taistelu
Honkaniemen taistelu käytiin talvisodassa 26. helmikuuta 1940. Suomen sotahistoriaan mainittu taistelu on jäänyt lähinnä siitä syystä, että se oli ensimmäinen merkittävämpi vastahyökkäys, johon suomalaisten puolelta talvisodassa osallistui panssarijoukkoja. Taistelun lopputulos oli suomalaisten kannalta synkkä ja suomalaisten osalta panssarijoukkojen käyttö loppuikin käytännössä talvisodassa tähän taisteluun. Taistelun tuloksena Mannerheim kypsyi ajatukseen vetää suomalaiset joukot väliasemasta taaksepäin.
| Honkaniemen taistelu | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa talvisotaa | |||||||
 Suomalainen Vickers-vaunu
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
|
|
| ||||||
| Vahvuudet | |||||||
|
84. divisioona | |||||||
| Tappiot | |||||||
|
87 kaatunutta |
140 kaatunutta | ||||||
| |||||||
Alkutilanne muokkaa
Mannerheim-linjan murruttua 11. helmikuuta oli päämaja antanut käskyn Kannaksen armeijalle vetäytyä ns. Väliasemaan Taipaleenjoen länsipuolisilla alueilla. Näykkijärven pohjoispuolinen alue kuului 23. divisioonan puolustusalueeseen, jossa taistelun alkuvaiheessa toimi myös 4. divisioonaan kuuluva JR 14:n toinen pataljoona.[1]
25. helmikuuta 1940 eversti Vasili Kašuban komentamat puna-armeijan 84. Kaartindivisioona ja 120. Panssarirykmentti (58 kpl T-26, T-28 ja BT-sarjan vaunua) saivat aikaan murron suomalaisten linjoihin Näykkijärven pohjoispuolisella alueella.[1] Heti murron tapahduttua 23. divisioonan uusi komentaja eversti Voldemar Oinonen siirsi alueelle komentamastaan divisioonasta I/JR 67:n, jonka lisäksi II Armeijakunnan komentaja Harald Öhquist alisti 23. divisioonalle JP 3:n ja Panssaripataljoonan neljännen komppanian (4./Pans.P), johon kuului 15 Vickers-hyökkäysvaunua. Mainitulla panssarikomppanialla ei ollut lainkaan taistelukokemusta.[1] Viidestätoista panssarivaunusta ryhmitysalueelle pääsi vain kahdeksan, koska seitsemän panssarivaunun bensiinin joukkoon oli päässyt vettä. Ryhmittäytymisvaiheessa Jukkalaan oli alkujaan noin 0 C:n lämpötila laskenut miltei -20 °C:n pakkaseen. Kahdeksasta ryhmitysalueelle päässeestä panssarivaunusta kahdessa oli moottorivika, minkä vuoksi ne jätettiin sivustasuojaksi. Kuudesta taisteluun lähteneestä panssarivaunusta Vickers n:o 644 juuttui ojaan ja sen torni vaurioitui, minkä vuoksi hyökkäämään lähtemään pääsi vain viisi vaunua.
25. helmikuuta 1940 iltaan mennessä JR 14:n joukot vetäytyivät I/JR 67:n asemien läpi alueelta.
Suomalaisten suunnitelma muokkaa
Eversti V. Oinosen päätöksen mukaan puna-armeijan joukot tuli lyödä Honkaniemen pysäkin - Näykkijärven alueella kuuden pataljoonan, kolmen patteriston ja panssarikomppanian voimin tehtävällä hyökkäyksellä.[2]
Hyökkäyksen valmisteluilla oli kova kiire ja varsinaiseen hyökkäykseen pääsikin osallistumaan vain JP 3, 4./Pans.P ja osia I/JR 67:stä. Tykistönkään osalta yksi patteristo ei ennättänyt taistelualueelle ampumavalmiuteen.[2]
Hyökkäys muokkaa
Tykistöviivytys ja tykistökeskitys omia joukkoja vastaan muokkaa
Helmikuun 25.–26. välisenä yönä JP 3 ja panssarikomppania alkoivat siirtyä hyökkäyksen lähtöasemiin saatuaan noin kello 22.15 käskyn vastahyökkäyksestä. Valmisteluilla oli kiire, sillä hyökkäys edellytti toiminnan aloittamista jo klo 6.15 seuraavana aamuna.[3] Alun perin oli ollut tarkoituksena hyökätä kello 5 aamulla, mutta tykistöyhteyksiä ei oltu saatu kuntoon hyökkäyksen tukemiseksi ajoissa. Tykistökeskitys osui JP 3:n ryhmitysalueelle, minkä vuoksi jääkärien tuli pysyä matalana eivätkä he kyenneet seuraamaan panssarivaunuja. Tykistövalmistelussa kuoli tai haavoittui 30 sotilasta, minkä vuoksi lähtöhetkeä siirrettiin toisen kerran, kello 7.15 alkavaksi.
Kahden patteriston tulivalmistelu muokkaa
Aamulla 26. helmikuuta 1940 klo 7.15 kaksi patteristoa keskitti kymmenen minuutin tulivalmistelun vihollisen asemiin Näykkijärvellä. Suomalaisten hyökkäyskäsky tuli hieman myöhässä, joten neuvostojoukot ehtivät siirtyä asemiinsa ja avasivat välittömästi tulen aiheuttaen suomalaisille raskaita tappioita. Yhden Vickers-vaunun tuhouduttua vihollisen tykkitulessa suomalaisten oli peräännyttävä takaisin.
Toinen hyökkäys muokkaa
Kello 10 suomalaiset aloittivat uuden hyökkäyksen Pienmäen suunnalla. Ilman panssarivaunuja, jääkäreitä ja tulitukea suoritettu hyökkäys epäonnistui ja joukot vetäytyivät takaisin. Kello 13 lähtivät puolestaan Jukkalan suunnalla viisi Vickers-vaunua ja JP 3 hyökkäykseen. Lähitaisteluun asti johtaneessa hyökkäyksessä suomalaiset pääsivät etenemään panssareiden tukemina neuvostolinjojen läpi Rauhalan peltoaukealle asti vähäisin tappioin. Peltoaukion vastakkaiselta reunalta avasi tulen 20 vihollisen raskasta T-28-vaunua Seuranneen 40 minuutin panssaritaistelun aikana tuhoutui kahdeksan venäläistä vaunua ja neljä viidestä suomalaisvaunusta.[3]
Lopputulos muokkaa
Panssaripataljoonan 4. komppaniasta oli jäljellä enää seitsemän vaunua ja niistäkin neljä oli vaurioituneita, jonka vuoksi pataljoona siirrettiin Antrean alueelle reserviksi. Neuvostojoukot menettivät taistelussa yhdeksän panssaria ja kaatuneina 140 sotilasta. Tästä huolimatta suomalaisten vastaiskun voidaan katsoa epäonnistuneen, sillä alkuperäinen tarkoitus oli ollut työntää venäläisten asemia yli kilometrin verran taaksepäin.[4]
Lisäksi suomalaisten panssarijoukkojen voidaan katsoa epäonnistuneen muutenkin sangen raskaasti, koska taisteluun lähetetyistä 15 panssarista vain kuusi pääsi aloittamaan varsinaisen hyökkäyksen muiden jäätyä muun muassa erilaisten vikojen vuoksi saapumatta hyökkäykseenlähtöalueelle. Varsinaiseen hyökkäykseen osallistuneista kuudesta vaunusta tuhoutui taistelussa viisi, yhden jäädessä kiinni syvään ojaan hyökkäyksessä.[4]
Panssarivaunutaistelut talvisodassa muokkaa
Merkittävimpänä syynä suomalaisten panssarijoukkojen vähäiseen osuuteen talvisodan taisteluissa on se, että ainoat (ja samalla vähälukuiset) tuolloin nykyaikaisena pidetyt Vickers-panssarivaunut oli hankittu aivan 1930-luvun lopulla perushankintaohjelmaan kuuluvina säästösyistä ilman muun muassa aseistusta ja optisia välineitä. Panssarivaunujen varustaminen oli täysin kesken talvisodan syttyessä ja kun varustaminen oli saatu suoritettua tammikuun puoliväliin mennessä oli vielä vaunujen miehistön lopullinen kouluttaminen kesken. Näistä syistä suomalaiset saivat moderneimpia panssarivaunujaan osallistumaan taisteluun vasta helmikuun 1940 lopulla, sodan kestettyä jo liki kolme kuukautta. Tämän taistelun jälkeen Vickersejä käytettiin enää yksittäisinä tulitukivaunuina, mutta hyvin vähissä määrin.
Tuhoutuneet suomalaispanssarit muokkaa
- Vickers n:o 644, ryhmänjohtaja korpraali Rassi. Vaunu juuttui kiinni ojaan ja sen torni vaurioitui, minkä vuoksi miehistö poistui. Vaunu tuhoutui myöhemmin neuvostoliittolaisten tykistötulessa.
- Vickers n:o 648, komppanianpäällikkö luutnantti Mikkola. Mikkola tuhosi kaksi vihollisvaunua, kunnes oma vaunu syttyi tuleen neuvostoliittolaisen osumasta. Mikkola selvisi vuorokauden kuluttua takaisin omalle puolelle. Vaunun muu miehistö, ampuja alikersantti A. Linkohaka, korpraali E. Numminen sekä panssarimies M. E. Mäkinen joutui kadoksiin. Vaunu 648 oli pisimälle edennyt vaunu. Vaununkuljettaja oli ilmoittanut, ettei vaunu enää liiku. Mikkola antoi vaunussa poistumismääräyksen, poistuen samalla itse.
- Vickers n:o 655, ryhmänjohtaja vääpeli Yli-Heikkilä. Vaunu tuhoutui venäläisen panssaritorjuntatykin osumasta, miehistö kaatui. Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokannassa ei ole mainittu Yli-Heikkilää kaatuneena, minkä vuoksi on ilmeistä, että kaikki miehistön jäsenet, vaununjohtajaa lukuun ottamatta, menehtyivät.
- Vickers n:o 667, ryhmänjohtaja alikersantti Seppälä. Vaunu tuhosi kaksi vihollisvaunua, kunnes tuhoutui itse vihollisosumasta. Kaikki miehistön jäsenet (vaununjohtaja, ajaja sekä ampuja) menehtyivät.
- Vickers n:o 668, ryhmänjohtaja alikersantti Matti Eerikki Pietilä. Vaunu juuttui suurta puuta vasten, jonka miehistö sai hakattua poikki. Kanto jäi kuitenkin liian korkeaksi, minkä vuoksi vaunu jäi lopulta kannolle. Panssarintorjuntakiväärin osuma räjäytti vaunun moottorin. Ajaja sotamies Saunio selviytyi, vaununjohtaja ja ampuja kaatuivat. Pietilä katosi ja julistettiin kuolleeksi.[5]
- Vickers n:o 670, joukkueenjohtaja vänrikki Virniö. Yhden vihollisvaunun tuhoamisen jälkeen vaunun oman moottori sammui. Miehistö selvisi takaisin omalle puolelle.
Jokaisessa Vickersissä oli kolmen hengen miehistö: ajaja, ampuja sekä vaununjohtaja. Panssarivaunujoukkueenjohtaja Virniö ja panssarivaunukomppanian päällikkö Mikkola olivat omien panssarivaunujensa vaununjohtajia. Vaunuissa ei ollut radioita, joten johtamistoiminta ei ollut komppanian tasoista. Kaikkiaan 15:stä panssarivaunusta ainoastaan viisi osallistui lopulta taisteluun.
Lähteet muokkaa
- Sotatieteen laitos (1991): Talvisodan historia 2 / ISBN 951-0-08147-7
Viitteet muokkaa
- ↑ a b c Sotatieteen laitos. 1991. "Talvisodan Historia 2". ss.186–188
- ↑ a b Sotatieteen laitos. 1991. "Talvisodan Historia 2". ss.188
- ↑ a b Sotatieteen laitos. 1991. "Talvisodan historia". ss. 188–189
- ↑ a b Talvisodan ainoa suomalainen panssarihyökkäys meni kaikin tavoin pieleen – Kuudesta panssarivaunusta viisi tuhoutui ja yksi ajoi ojaan Yle.fi. 25.2.2018. Viitattu 29.8.2022.
- ↑ http://kronos.narc.fi/menehtyneet/index.php?id=500958&raportti=1[vanhentunut linkki]
Aiheesta muualla muokkaa
- Battle of Honkaniemi (englanniksi)