Wikipedia

Herkules – Atlantiksen valloittaja

vuoden 1961 elokuva

Herkules – Atlantiksen valloittaja (ital. Ercole alla conquista di Atlantide, ransk. Hercules à la conquête de l’Atlantide) on vuonna 1961 valmistunut italialais-ranskalainen seikkailuelokuva. Sen on ohjannut Vittorio Cottafavi. Tyylilajiltaan peplumia edustavan elokuvan päähenkilöä Herkulesta näyttelee kehonrakentaja Reg Park. Tyypillisten peplum-piirteiden lisäksi elokuva sisältää tieteisfiktion, komedian ja parodian aineksia. Sitä pidetään kuvaukseltaan yhtenä tyylilajin komeimmista elokuvista.

Herkules – Atlantiksen valloittaja
Ercole alla conquista di Atlantide
Hercule à la conquête de l’Atlantide
Elokuvan yhdysvaltalainen mainosjuliste.
Elokuvan yhdysvaltalainen mainosjuliste.
Ohjaaja Vittorio Cottafavi
Käsikirjoittaja
Perustuu Archibald Zounds Jr:n tarinaan
Tuottaja
Säveltäjä Armando Trovajoli
Kuvaaja Carlo Carlini
Leikkaaja Maurizio Lucidi
Tuotantosuunnittelija Franco Lolli
Lavastaja Franco Lolli
Pääosat
Valmistustiedot
Valmistusmaa
Tuotantoyhtiö
Levittäjä Woolner Brothers
Netflix
Ensi-ilta 19. elokuuta 1961 (Italia)
14. helmikuuta 1962 (Ranska)
6. huhtikuuta 1962 (Suomi)
Kesto 101 min (Italia)
Alkuperäiskieli italia, ranska ja muita kieliversioita
Tuotto 568 000 000 liiraa (Italia)
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
AllMovie

Juoni muokkaa

Herkules ja muinaisen Theban kuningas Androkles lähtevät laivalla etsimään Kreikkaa uhkaavaa vierasta maata. Myrsky hajottaa laivan, ja Herkules kumppaneineen päätyy Atlantiksen saarelle. Sitä hallitsee kuningatar Antinea, joka aikoo valloittaa luomansa klooniarmeijan avulla koko maailman. Herkules tuhoaa kuningattaren salaisen voimanlähteen ja pakenee ystävineen mereen uppoavasta Atlantiksesta.[1][2]

Näyttelijät muokkaa

 Reg Park … Herkules  
 Fay Spain … Antinea  
 Ettore Manni … Androkles  
 Luciano Marin … Hyllos, Herkuleen poika  
 Laura Efrikian … Ismene, Antinean tytär  
 Mario Valdemarin … Cabor  
 Mimmo Palmara … Astor  
 Salvatore Furnari … Timoteus  
 Raffaele Baldassarre … kaartin päällikkö  
 Mino Doro … yksi Theban neuvoston johtajista  
 Luciana Angiolillo … Deianira  
 Mario Petri … Zenith  
 Gian Maria Volonté … Spartan kuningas  
 Ivo Garrani … Megalian kuningas  
 Enrico Maria Salerno … Megaran kuningas  
 Nando Tamberlani … Tiresia[3]  

Tuotanto muokkaa

Herkules – Atlantiksen valloittaja on järjestyksessä neljäs 1950- ja 1960-luvun vaihteessa tehty Herkules-elokuva. Steve Reevesin luovuttua roolista Galatean tuottaja Nello Santi antoi teeman SPA Cinematografican Achille Piazzille, joka vuonna 1960 toteutti Vittorio Cottafavin ohjaaman Herkuleen koston pääosassaan Mark Forest. Forestista suunniteltiin myös neljännen elokuvan Herkulesta, mutta hän kieltäytyi roolista fyysisesti liian vaativana. Niinpä tuotantoyhtiö palkkasi hänen tilalleen brittiläissyntyisen kehonrakentajan Reg Parkin, joka pystyi esittämään osansa lähes kokonaan ilman sijaisnäyttelijöitä. Hänen vastanäyttelijänään toimii amerikkalainen Fay Spain, joka oli aikaisemmin esittänyt lähinnä teinitytyön rooleja. Peplum-elokuvien vakiokasvoja ovat Androklesta näyttelevä Ettore Manni ja nuori Luciano Marin. Sivuosissa Spartan, Megalian ja Megaran kuninkaina vierailevat tunnetut näyttelijät Gian Maria Volonté, Ivo Garrani ja Enrico Maria Salerno.[4]

Loistavissa Technicolor-väreissä 70 millimetrin Super Technirama -laajakangastekniikalla toteutettu Herkules – Atlantiksen valloittaja on yksi komeimmista peplumelokuvista. Sen ulkokohtaukset on kuvattu Italian Tor Caldarassa, Grotte di Salonen luolissa, merenrannalla ja kivilouhoksilla. Sisäkuvaukset on tehty Roomassa Cinecittàn studioilla. Franco Lollin lavastuksen kohokohtia ovat kattoa pitelevä Atlas-patsas sekä valtavat temppelin ovet, joiden rinnalla jopa Herkules näyttää pieneltä. Androcleen kaleeri rakennettiin Nettunon telakalla. Erikoistehosteet ovat Gallianon ja Riccin käsialaa. Haroun Terzieffin kuvaamaa tulivuorenpurkausta on käytetty myös useissa muissa elokuvissa. Pastoraaliaiheisen musiikin on säveltänyt Armando Trovajoli.[5]

Tyyli ja teemat muokkaa

Cottafavin elokuva sisältää peplumille tyypillisen seikkailujuonen ohella tieteisfiktion, komedian ja parodian aineksia. Massiivinen Reg Park on hyväntuulinen, rauhaa rakastava ja jopa laiskahko sankari, joka tarvittaessa osaa käyttää lihaksiaan vihollisen lyömiseksi.[6][7] Parkia on pidetty peplumelokuvien parhaana Herkuleena, joka vangitsee erinomaisesti kreikkalaisen mytologian sankarin häilyvän luonteen[8]. Hänen apurinsa selättävät vastustajansa pikemminkin oveluudella kuin voimalla. Yksi heistä on kujeileva pikku kääpiö.[6]

Herkules – Atlantiksen valloittaja onnistuu olemaan myös vakava ottamatta itseään liian vakavasti[9]. Elokuvassa on suoria viittauksia natsien totalitarismiin ja ydinpommin jälkeiseen kylmän sodan aikaan. Atlantiksen kuningattaren voimanlähde on Uranuksen verestä eli uraanista muodostunut kivi, ja hänen klooniarmeijansa koostuu voittamattomista vaaleatukkaisista ja -partaisista arjalaisista. Saaren alkuperäisväestö on suljettu keskitysleirille ja Herkules poikineen yritetään tappaa kaasukammiossa. Eripuraisen Kreikan demokraattinen järjestelmä osoittautuu voimattomaksi ulkoisen uhkan edessä, ja ainoastaan Herkuleen edustama raaka voima voi pelastaa sen. Vapauttaessaan Uranuksen kiven energian hän tuhoaa samalla kokonaisen sivilisaation, jonka alistetut asukkaat osoittautuvat kyvyttömiksi järkevään ja organisoituun vastarintaan. Poliittisena allegoriana Herkuleen toiminnan voidaan nähdä kuvastavan Yhdysvaltojen roolia toisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa.[10]

Vastaanotto ja julkaisut muokkaa

Herkules – Atlantiksen valloittaja oli Italiassa kohtalaisen hyvä kaupallinen menestys keräten yhteensä 568 miljoonan liiran kassatulot[11]. Elokuvan jo tuotantovaiheessa saama kansainvälinen huomio sai tuottaja Achille Piazzin tarjoamaan Reg Parkille pääosaa myös seuraavassa elokuvassa Herkules voittaa helvetin, jonka ohjaajaksi tuli Atlantiksen valloittajan erikoistehosteiden parissa työskennellyt ja Steve Reevesin molemmat Herkules-elokuvat aiemmin kuvannut Mario Bava.[12] Arnold Schwarzenegger on maininnut Reg Parkin yhdeksi idoleistaan, jonka Herkules-elokuvat saivat hänet kiinnostumaan kehonrakennuksesta ja myöhemmin suuntautumaan elokuvauralle. Cottafavin Herkules – Atlantiksen valloittaja on nähty myös yhtenä 1970-luvun Bud Spencer ja Terence Hill -elokuvien esikuvista.[13]

Yhdysvalloissa Herkules – Atlantiksen valloittaja ei poikkeuksellisesti päässyt American International Picturesin levitykseen yhtiön tuottajien ja Piazzin välisen aikaisemman sopimusrikon takia. Elokuvan ostivat Bernard ja Lawrence Woolner, jotka julkaisivat sen vuonna 1963 tuotantoyhtiönsä Woolner Brothersin ensimmäisenä elokuvana. Uudelleen leikattu amerikkalainen versio sai nimen Hercules and the Captive Women (”Herkules ja vangitut naiset”),[14] vaikka jälkimmäisiä ei elokuvassa varsinaisesti olekaan[6].

Elokuvan amerikkalainen versio on saatavilla muun muassa tyydyttävän tasoisena Image Entertainmentin DVD:nä[15][16]. Laadultaan erinomainen ranskalainen Editions Fabbrin ja Studio Canalin julkaisu sisältää ranskan- ja italiankieliset ääniraidat sekä ranskankielisen tekstityksen[17].

Lähteet muokkaa

  • Bondanella, Peter: A History of Italian Cinema. New York: Continuum International Publishing Group, 2009. ISBN 978-1441160690.
  • Burke, Frank: The Italian Sword-and-Sandal Film from Fabiola (1949) to Hercules and the Captive Women (1961): Texts and Contexts. Teoksessa: Popular Italian Cinema: Culture and Politics in a Post-War Society. London, New York: I. B. Tauris, 2011. ISBN 978-1-84515-572-4.
  • Hughes, Howard: Cinema Italiano: The Complete Guide from Classics to Cult, s. 23–24. London, New York: I. B. Tauris, 2011. ISBN 978-1848856080.
  • Lucas, Tim: Mario Bava: All the Colors of the Dark. Cincinnati: Video Watchdog, 2007. ISBN 0-9633756-1-X.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ The American Film Institute Catalog: Feature Films, 1961-1970, Part 2, s. 472. Berkeley and Los Angeles, London: University of California Press, 1976. ISBN 0-520-20970-2.
  2. ↑ Hughes, s. 23.
  3. ↑ Anica: Archivio del Cinema Italiano archiviodelcinemaitaliano.it. Viitattu 5.8.2013. (italiaksi)
  4. ↑ Lucas, s. 381–384.
  5. ↑ Hughes, s. 23–24.
  6. ↑ a b c Bondanella, s. 171.
  7. ↑ Burke, s. 39–40.
  8. ↑ Elley, Derek: The Epic Film, s. 58. London, Boston, Melbourne, Henley-on-Thames: Routledge & Kegan Paul, 1984. ISBN 0-7100-9656-9.
  9. ↑ World Cinema Directory worldcinemadirectory.co.uk. Arkistoitu 21.2.2018. Viitattu 16.11.2013. (englanniksi)
  10. ↑ Burke, s. 40–46.
  11. ↑ Giordano, Michele: Giganti buoni: da Ercole a Piedone (e oltro) il mito dell'uomo forte nel cinema italiano, s. 171. Roma: Gremese Editore, 1998. ISBN 88-7742-183-5.
  12. ↑ Lucas, s. 387, 389–390.
  13. ↑ Bondanella, s. 164, 172.
  14. ↑ Lucas, s. 387.
  15. ↑ Watch Image watchimage.com. Viitattu 22.10.2013. (englanniksi)
  16. ↑ Amazon.com amazon.com. Viitattu 22.10.2013. (englanniksi)
  17. ↑ Peplvm – Images de l’antiquité peplums.info. Viitattu 22.10.2013. (ranskaksi)

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Herkules_–_Atlantiksen_valloittaja&oldid=22000437”