Anni Lehtonen
Anna (Anni) Lehtonen myöh. Malinen (o.s. Karjalainen; 1866 Vuokkiniemen Vuonninen – kesällä 1943 Arkangeli, Venäjä) oli vienankarjalainen runonlaulaja ja perinteentaitaja.[1][2] Hän hallitsi tuhansia säkeitä loitsuja, itkuvirsiä, eeppisiä runoja, sananlaskuja ja muuta suullista perinnettä.
Lehtosen vanhemmat olivat Siitari (Sidor) Simananpoika Karjalainen (Bogdanov) ja Okahvie (Agafia) Vasilintytär Malinen. Hänen noin vuonna 1905 kuollut puolisonsa oli nimeltään Kliimo (Kliment) Ivaninpoika Lettijev (Lehtonen). Anni Lehtonen kuului äitinsä puolelta tunnettuun tietäjä- ja laulajasukuun, jonka jäseniä olivat muun muassa hänen setänsä Lonkan Martiska ja isoisoisänsä Ontrei Malinen. Lehtonen jäi leskeksi ja monen lapsen yksinhuoltajaksi noin vuonna 1905 ja kova kohtalo teki hänestä itkuvirsien esittäjän. Silti ei tiedetty hänen säilyttäneen paljon muutakin kansanperinnettä. Samuli Paulaharju keräsi häneltä 1911–1916 noin 450 kansanrunoa ja loitsua sekä peräti noin 8 000 sananlaskun lisäksi taikoja ja itkuvirsiä. Lehtoselta taltioitu aineisto onkin laajimpia Larin Parasken jälkeen ja siihen sisältyy huomattava noin 250 loitsun kokoelma. Loitsuista oli aikoinaan käsitys, että vain lähinnä miehet osasivat niitä.[1][3]
Lehtonen avioitui myöhemmin vuoden 1921 tienoilla Hotatta (Feodot) Ivanov Malisen kanssa, jonka kanssa hän muutti Venäjän vallankumouksen tieltä Suomen puolelle, Puolangalle 1920-luvun alussa. Vienan Karjalaan he palasivat vuoden 1925 lopussa.[2] Kalevalan Kommunisti -lehden toimittaja Darja Sahtarina kirjoitti henkilökohtaisesti tuntemansa pariskunnan myöhemmistä vaiheista Punalippu-lehdessä: Raskas elämä oli jättänyt naiseen jälkensä: viimeisinä vuosinaan Anni valitti päänsärkyä. Hän kuoli kesällä vuonna 1943 ollessaan evakkomatkalla Arkangelin alueen Vilegotskin piirissä. Samalla matkalla sammui myös mainion runotaiturin Hotatta Malisen elämä. Hän kuoli joulukuussa vuonna 1942.[4] Maliset on haudattu Vilegotskin piirin Karataihan kylään.[5][6] Annin, Kliimon ja Hotatan suku jatkuu nykypäivänä ainakin lapsenlapsissa ja näiden jälkeläisissä Puolangalla, Uhtualla, Kepalla ja Luusalmessa.[7]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b Heikinheimo, Ilmari (toim.): Suomen elämäkerrasto, s. 445–446. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1955.
- ↑ a b Tiina Seppä, Kohtaamisia menneen kanssa: Tutkimus kansanrunousaineistojen synnystä ja myöhemmistä tulkinnoista, Kultaneito XVI Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura, Joensuu, 2015, ISBN 978-951-9451-08-4, ISSN 1239-3843
- ↑ Blomstedt, Kaarlo, ym. (toim.): Kansallinen elämäkerrasto, III osa: J–Malmivaara, W., s. 396–397. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1930.
- ↑ Darja Šahtarina, Runokylä Vuonninen, Punalippu 1986, No 1, Karjalan ASNT:n Kirjailijaliiton kaunokirjallinen ja yhteiskuntapoliittinen kuukausijulkaisu. s. 92–107.
- ↑ Pekka Laaksonen, Jälkisanat, 1995: Teoksessa Syntymä, lapsuus ja kuolema: Vienan Karjalan tapoja ja uskomuksia. Kirjoittanut Samuli Paulaharju, toimittanut Pekka Laaksonen, s. 222–248. Kansanelämän kuvauksia 41. SKS, Helsinki.
- ↑ Anni Lehtonen Vuonnisesta, Samuli Paulaharjun Säätiön vuosikirja 2006, Julkaisija: Samuli Paulaharjun Säätiö, Helsinki 2006
- ↑ Ritva Rajander-Juusti: Anni Lehtosen vaikea elämä, Sukuhistoriaa sieltä ja täältä ajantarinat.wordpress.com. Viitattu 15.12.2023.