Amerikan intiaaniliike

Amerikan intiaaniliike (American Indian Movement, AIM) on Yhdysvaltojen alkuperäisväestön oikeuksia ajava aktivistiliike. Merkittävää kansainvälistä huomiota liike sai vallatessaan Intiaaniasiain toimiston Bureau of Indian Affairs (BIA) Washingtonissa vuonna 1972 ja erityisesti vuoden 1973 Wounded Kneen selkkauksesta Pine Ridge -reservaatin alueella, Etelä-Dakotassa. AIM:n vuonna 1968 tapahtuneeseen perustamiseen osallistui lähes 200 henkilöä Yhdysvaltain alkuperäisväestöstä, tunnetuimpina Dennis Banks ja Russell Means.

Amerikan intiaaniliikkeen lippu.

Amerikan intiaaniliikkeen perustamista seuranneina vuosikymmeninä järjestö muun muassa johti protesteja intiaanien oikeuksien puolesta, pyrki edesauttamaan alkuperäisväestön kulttuurin uudistumista, seuraamaan poliisin vastatoimia ja järjesti työllistämisohjelmia kaupungeissa ja reservaattien yhteisöissä eri puolilla Yhdysvaltoja. Sen ohella järjestö on usein tukenut muitakin alkuperäisväestöjen hankkeita, myös Yhdysvaltojen ulkopuolella.

Perustaminen

AIM perustettiin Minneapolisissa, Minnesotassa 28. heinäkuuta 1968. Perustamista edeltävinä vuosina useat järjestön alkuperäisjäsenistä tapasivat toisensa Minnesotan oikeuslaitoksen määräämiä vankeusrangaistuksia suorittamasta. Järjestön pääasiallisten organisaattorien onkin sanottu tällä tavoin käyneen läpi ideologisen orientoitumisprosessin ja löytäneen intiaanijuurensa, mikä johti aikansa intiaaniliikkeistä kenties militanteimman muodostumiseen.

AIM:n alkuperäisiin tehtäviin kuului ajaa kaikkien Yhdysvaltain intiaanien oikeuksia heimotaustasta riippumatta.. Esimerkiksi CB-radiopuhelinta käyttämällä ja poliisiradiota kuuntelemalla pyrittiin ehtimään mahdollisille intiaanien tekemille (rikos)paikoille tarkoituksena dokumentoida tapahtunut ja estää poliisin mielivalta.

Varhaisia protesteja

AIM:n alkuaikojen toiminnan taustalla oli paljolti se, etteivät intiaaniaktivistit tuolloin saavuttaneet näkyviä tuloksia toiminnassaan. Järjestön piirissä uskottiin, etteivät Amerikan poliittisen järjestelmän piirissä vaikuttaneet intiaanien edunvalvojat toimineet tehokkaasti. Alkuperäisväestön kuulemisen sijaan poliittinen järjestelmä yksinkertaisesti jätti näiden tarpeet huomioimatta. Täten AIM:n johtajat valitsivat aggressiivisemmat lähestymistavat saadakseen äänensä kuuluville. Aikaisemmin intiaanien asiainhoitajat olivat olleet passiivisia ja lähinnä pyrkineet lobbaamalla vaikuttamaan kongressin päätöksiin ja lainsäädäntöön.

AIM:n taktiikkaan kuului Yhdysvaltain lehdistön ja median käyttäminen oman siloittelemattoman sanomansa välittämiseen. Niinpä se pyrki järjestämään tilanteita, joita tiedonvälitys ei voinut jättää huomiotta. Tämän onnistuessa, uutisten toimittajat etsivät AIM:n edustajia haastateltaviksi ja järjestön sanoma pääsi esille. Traditionaalisten vaikutuskanavien sijaan, AIM pyrki varmistamaan että sen sanoma välittyisi suoraan Amerikan kansalle. Niinpä AIM:n jäsenet etsivät aina tilaisuuksia, jotka voisivat johtaa julkisuuteen. Tällaisia muodostuikin 1970-luvun mittaan useita.

• Amerikan intiaaniliikkeen julkisia protesteja 1970-luvulla:
  • Mayflower-laivan jäljennöksen miehittäminen kiitospäivänä 1970 (kesken ensimmäisten Uuteen-Englantiin, Plymouth Rockiin saapuneiden eurooppalaisten siirtolaisten 350-vuotisjuhlaa)
  • Mount Rushmoren vuoren valtaus 1971
  • "Rikottujen sopimusten marssi" (Trail of the Broken Treaties) ja sen päättänyt Intiaaniasiain toimiston valtaus Washingtonissa 1972 (Tapaukseen liittyi myös 20-kohtaisen ohjelman esittäminen intiaanien olojen parantamiseksi)
  • Pine Ridge -reservaatissa Wounded Kneen kaupungin valtaus ja sitä seurannut piiritys viranomaisten ja armeijan voimin(selkkaukseen osallistui niin paikallisten intiaaniheimojen kuin AIM:nkin edustajia, seurauksena oli ainakin kaksi kuollutta ja kaupungin tuhoaminen) 1973
  • The Longest Walk 1978.

Kaikki edellä mainitut protestit järjestettiin osaltaan tuomaan julkisuutta AIM:n sanomalle, jonka mukaan intiaanit olivat jääneet vaille heille kuuluvia oikeuksia.

Usein AIM:n liitetty Alcatrazin vankilasaaren valtaus vuonna 1969 oli todellisuudessa löyhän Indians of All Tribes -nimellä kulkeneen intiaaniryhmien liittokunnan organisoima tapahtuma. Vasta perustamisvaiheessaan olleen AIM:n osuus tapahtumiin oli korkeintaan minimaalinen, joskin tapahtuma on nähty sysäyksenä järjestön nopeaan kasvuun.

Pine Ridgen välikohtaukset

Vuonna 1973 AIM:n aktivistit linnoittautuivat Wounded Kneen pikku kylään Pine Ridge -reservaatissa Etelä-Dakotassa. Heidän väitettiin ottaneen 11 panttivankia, mikä johti kaupungin 71 päivää kestäneeseen piiritykseen. Seuranneissa oikeudenkäynneissä useimmat vangituista AIM:n jäsenistä vapautettiin kuitenkin syyttöminä.

Piiritysselkkaus juonsi juurensa hallituksen vanhaan päätökseen takavarikoida siouxeilta kullasta rikkaat alueet Etelä-Dakotan Mustilla vuorilla (Black Hills) sekä väitöksiin hallituksen ja poliisin brutaalista toiminnasta reservaatin alueella. Erityisesti reservaatin järjestyksestä vastaavaa BIA:n ryhmää (Guardians of the Oglala Nation (GOONS)) syytettiin tuolloin väkivallasta pidemmältä ajalta.

26. kesäkuuta 1975 puhjennut ammuskelu AIM:n jäsenten ja FBI:n agenttien välillä johti intiaani Joseph Stunzin ja kahden FBI:n agentin, Jack Colerin ja Ronald Williamsin, kuolemaan. Leonard Peltier tuomittiin lopulta agenttien kuolemasta. Monet AIM:n aktivistit kuitenkin väittivät, että agentit ampuneet järjestön jäsenet olivat toimineet itsepuolustukseksi. Kaksi Peltierin kanssasyytettyä vapautettiinkin itsepuolustuksen perusteella erillisessä oikeudenkäynnissä. Peltierin syyttäjät toisaalta huomauttivat että toinen agenteista oli ammuttu lähietäisyydeltä haavoittuneena, ja jo antautuneena. Stunzin surmasta ei koskaan järjestetty oikeudenkäyntiä, eikä ketään asetettu syytteeseen.

Yhdysvaltain oikeuslaitoksen tuomarin Gerald Heaneyn tuomio oli, että intiaanit olivat osin syyllisiä vuoden 1975 laukaustenvaihtoon, jossa Stunz, Coler ja Williams kuolivat. Hän kuitenkin totesi hallituksen "ylireagoineen" vuoden 1973 Wounded Kneen piiritystilanteessa, mikä oli luonut terrorin ilmapiirin ja johtanut tappaviin laukauksiin.

Vuonna 2007 sioux-kansat eivät ole edelleenkään hyväksyneet heille tarjottuja aluekorvauksia pyhinä pitämistään Mustista vuorista, vaan pitävät sopimusta laittomana. Intiaaniaktivisti Russell Means ja lakotojen ylin johto toimittivat Yhdysvaltain ulkoministeriölle joulukuussa 2007 viestin, jossa sanoutuivat irti yli 150 vuotta sitten tehdyistä vanhoista mielivaltaisista sopimuksista.

AIM:n kanta Wounded Kneen vuoden 1973 selkkaukseen oli, että kylän väestö oli pyytänyt apua puolustaakseen kotejaan viranomaisten sallimia hyökkäyksiä vastaan. FBI oli kuitenkin saartanut heidät ja pitänyt näin AIM:n jäseniä panttivankeina. Monet Wounded Kneen asukkaista taas kieltävät tämän ja näkevät kylän valtauksen johtaneen kotiensa tuhoutumiseen. Seurauksena oli useita oikeudenkäyntejä, joissa AIM ja poliisiviranomaiset syyttivät toisiaan, mutta vain harvoja AIM:n jäseniä tuomittiin osuudestaan selkkauksessa.

Suuri osa AIM:n ympärille versoneista riidoista on keskittynyt Leonard Peltierin murhaoikeudenkäyntiin vuonna 1977. Eräät aktivisteista ovat esittäneet epäilyksensä siitä, että hän olisi ollut vastuullinen surmista, ja muun muassa Amnesty International on vedonnut Peltierin vapauttamisen puolesta. Toiset huomauttavat murhien tapahtuneen sotatilannetta muistuttaneissa olosuhteissa ja näkevät että Peltierin rooli tapahtumissa tulisi ottaa uudelleentarkasteluun tämän valossa.

Toinen AIM:n liittyvä murhaoikeudenkäynti koskee liikkeen jäsenen Anna Mae Pictou-Aquashin surmaa 1976, josta kaksi 1970-luvulla AIM:iin liittynyttä, John Graham ja Arlo Looking Cloud, olivat syytettyinä vuonna 2003. Looking Cloud tuomittiinkin lopulta asiasta. Grahamin oikeudenkäynti sen sijaan odottaa edelleen 25 vuoden jälkeen tämän luovutusta Kanadasta. Syytteisiin asettamista edeltäneinä vuosikymmeninä eräät AIM:n aktivistit ovat väittäneet FBI:n toimineen osallisena tai jopa järjestäneen murhan. Toisaalta jokainen nykyisen AIM:n eri osastoista syyttää toisia osuudesta Aquashin murhassa. Sittemmin tapahtumat ovat kirvoittaneet myös useampia folklauluja, tunnetuimpana Buffy Sainte-Marien ”Bury My Heart At Wounded Knee”, joka viittaa sekä Peltieriin että Pictou-Aquashiin.

Myöhempiä vaiheita

AIM:n toimintaan on myös aktiivisesti kuulunut vastustaa alkuperäisväestön karikatyyrien käyttö urheiluseurojen maskotteina. Tällaisia maskotteja käyttävistä seuroista voidaan mainita Cleveland Indians, Atlanta Braves ja Washington Redskins, joita vastaan AIM on organisoinut protesteja eri lajien pääsarjojen otteluissa.

AIM on myös toiminut intiaanien elinolosuhteiden parantamiseksi. Se on perustanut säätiöitä ja muita instituutioita tähän tarkoitukseen, kuten Heart of the Earth School, Little Earth Housing, International Indian Treaty Council, AIM StreetMedics, American Indian Opportunities ja Industrialization Center (joka on yksi suurimmista intiaanien ammattikoulutusohjelmista USA:ssa). Vastaavia hankkeita ovat lisäksi KILI radio ja Indian Legal Rights Center.

Sandinisti/Intiaani-konfliktin aikaan Nicaraguassa 1980-luvun puolimaissa AIM:n Russell Means osallistui osaltaan miskito-intiaanien tukemiseen sandinistihallintoa vastaan näiden tämän pyrkiessä pakkosijoittamaan 8 500 miskitoa uusille asuinalueille. Tämä kuitenkin vahingoitti AIM:n mainetta useiden USA:n valkoisten johtamien vasemmistolaisten organisaatioiden silmissä, sillä nämä vastustivat contra-sissejä ja tukivat sandinistiliikettä. Contrien toimintaan kuului kapinallisten värvääminen myös Nicaraguan intiaaniryhmistä, mukaan lukien miskitot. Oman kuvauksensa mukaan Means asettui sandinistihallintoa vastaan tukiessaan miskito, sumo- ja rama-intiaaniryhmiä, mutta ei Reaganin hallituksen tukemien contrien taakse, joiden tavoitteena oli sandinistien kaataminen.

AIM:n taistelu intiaanien oikeuksin puolesta jatkuu yhä 2000-luvulla. Keskeisin osa AIM:n toimintaa on vastustaa pyrkimyksiä, joiden tavoitteena on ollut pitää Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaat poliittisen ja yhteiskunnallisen päätöksenteon marginaalissa. Monissa AIM:n aktiviteeteista kyseenalaistettiin intiaanien vastaisten voimien ideologista perustaa, jonka katsottiin ilmenevän julkilausumattomana esimerkiksi Yhdysvaltojen kansallisissa juhlapäivissä, kuten Kolumbuksen päivässä ja kiitospäivässä. AIM:n mukaan kiitospäivän tulisikin olla nimetty pikemminkin ”kansalliseksi murheen päiväksi”, ja sitä tulisi viettää protestina intiaanien alueiden ja luonnonvarojen ryöstämisen johdosta.

Vuonna 2004 AIM protestoi tutkimusmatkailijoiden Meriweather Lewisin ja William Clarkin 200-vuotisjuhlissa (katso Lewisin ja Clarkin tutkimusretki) ja muistutti amerikkalaisia siitä riistosta, jonka kohteeksi intiaanit olivat joutuneet tutkimusmatkan jälkeen.

AIM:n sisäisiä ideologisia erimielisyyksiä

Kuten monien kansallisten vapautusrintamien (PLO, ANC) kohdalla, myös AIM:n sisällä kehittyi vuosien mittaan ideologisia erimielisyyksiä. Vuonna 1993 liike jakautui kahtia, kummankin puolueen pitäessä itseään AIM:n perinteiden jatkajina ja syyttäessä toista osapuolta alkuperäisen ideologian kadottamisesta. Toinen, Bellecourteihin yhdistetty, Minneapolisissa perustettu ryhmä, tunnetaan nimellä AIM-Grand Governing Council (GGC). Toinen taas, johtajinaan muun muassa Russell Means, omaksui nimen AIM-International Confederation of Autonomous Chapters (ICAC).

Kahtiajako astui virallisesti voimaan, kun jälkimmäinen ryhmä julkaisi julistuksensa ”Edgewood Declaration” vuonna 1993, viitaten siinä organisaatiossa näkemiinsä puutteisiin ja Bellecourtien autoritaariseen johtoon. Ideologiset erimielisyydet näyttävät kuitenkin kehittyneen hiljalleen, GGC:n edustaessa henkisempää joskin myös kontrolloidumpaa ja enemmän valtavirtaa edustavaa suuntausta liikkeen toimintaan. ICAC:n mukaan AIM on aina ollut organisoitu rakentumaan joukosta epäkeskitettyjä, itsenäisiä osastoja, joilla on ollut paikalliset johtajansa ja vastuunsa paikallisesta toiminnasta. Se kieltää Minneapolisin ryhmän vaateet keskitetystä johdosta sekä Amerikan alkuperäiskansojen poliittisen tradition että AIM:n alkuperäisen filosofian vastaisina. ICAC myös pyrkii, vaikkakin intiaanien perinteisten henkisten traditioiden ohjaamana, lähemmäs kolmannen maailman maiden vapautusrintamien strategioita ja alkuperäiskansojen yhteistä nationalismia.

Lähteet

• Andersson, Rani-Henrik & Henriksson, Markku: Intiaanit: Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia. Helsinki: Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-162-3.
• Anderson, Rani Henrik, Hämäläinen Riku & Kekki, Saara: Intiaanikulttuurien käsikirja. Otava, 2013. ISBN 978-952-405-284-2.
• Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset. Gaudeamus, 1985. ISBN 951-662-385-9.

Aiheesta muualla

• FreePeltier.Org (Arkistoitu – Internet Archive) - Kuvaus Wounded Kneen tapahtumista 1973 (englanniksi)