Pohjois-Amerikan intiaanit
Pohjois-Amerikan intiaanit olivat alun perin ryhmä erilaisissa ympäristöissä asuvia alkuperäiskansoja, joiden esi-isät saapuivat Amerikkaan luultavasti kivikaudella Itä-Aasiasta. Historiassa henkimaailman ja luonnon yhteyteen liittyvä monesti šamanistinen uskonto erilaisine uhri- ja muine rituaaleineen oli useimmille intiaanikansoille tärkeä[2]. Rituaaleilla uskottiin varmistettavan riistan ja viljelykasvien saatavuus vanhan kivikautisen perinteen mukaisesti. Sen sijaan elatuksen hankintatavat, asutuksen kiinteys, sotaisuus ja suhtautuminen varallisuuteen vaihtelivat huomattavasti alueesta toiseen.
| Pohjois-Amerikan intiaanit (Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat) |
|
|---|---|
| Väkiluku | 2 932 248 (2010)[1] |
| Kielet | englannin kieli,espanjan kieli, portugalin kieli, ranskan kieli, omat perinteiset kielet |
| Uskonnot | Native American Church, luonnonuskonnot, kristinusko |
Tekniikkansa pidemmälle kehittäneiden eurooppalaisten saapuminen 1600- ja 1700-luvuilla lähes tuhosi käytännössä kivikautta eläneet intiaanikansat ja heidän kulttuurinsa 1800-luvun loppuun mennessä. Hetkellisesti eurooppalaiset vaikutteet kuitenkin synnyttivät uusia kulttuureja, joista merkittävin oli Suurten tasankojen alueella vaikuttanut ja ratsujen käyttöön perustunut biisoninmetsästyskulttuuri.
Kolmen vuosisadan sisällä suurin osa intiaaneista kuoli eurooppalaisten tartuttamiin sairauksiin, joita vastaan heiltä puuttui immunitetti. Myös sodat vähensivät intiaanien määriä ja lukuisten eri heimojen rippeet sulautuivat toisiinsa intiaanireservaateissa, joita Yhdysvaltain hallitus perusti eri puolille maata.
Myöhemmin 1900-luvun loppupuolella intiaanien asema on parantunut uudelleen ja heidän väkilukunsa on lähtenyt nopeaan kasvuun.
Intiaanien saapuminen Pohjois-Amerikkaan muokkaa
Amerikan ensimmäisten asukkaiden kulkureitti ja saapumisaika ovat edelleen väittelyn alla. Jotkut tutkijat uskovat muuttoliikkeen alkaneen yli 40 000 vuotta sitten, mutta useimmat tutkimustulokset viittaavat siihen, että asutus levisi mantereelle noin 15 000 vuotta sitten. Ensimmäisen ryhmän siirtymisen uskotaan tapahtuneen Aasiasta Pohjois-Amerikkaan Beringin salmen läpi. Siperiasta tehdyt löydöt viittaavat siihen, että viimeisen jääkauden lopun nopea lämpeneminen vaikutti ratkaisevasti ensimmäisen asutuksen syntyyn. Päätelmää vahvistavat lukuisat kulttuurilliset siteet, jotka yhdistävät Siperian kivikautiset yhteisöt Amerikan ensimmäisiin yhteisöihin.[3] Erään teorian mukaan Amerikan ensimmäiset asuttajat olivat Euroopan lounaisia rannikkoalueita asuttaneita solutrealaisia, jotka vaelsivat nykyisen Ranskan ja Espanjan alueelta jään reunaa pitkin kulkevaa Atlantista reittiä.[4][5]
Suurin osa Pohjois-Amerikan alkuperäisistä asukkaista on luokiteltu niin sanotuiksi amerintiaaneiksi, jotka muuttivat mantereelle ensimmäisissä ryhmissä. Luoteis-Kanadassa ja Lounais-Yhdysvalloissa elävät athabascan kieliset na dene-kansat kuten apassit ja navajot tulivat Amerikkaan myöhemmin. Pohjoisen eskimot, aleutit ja jupikit on perinteisesti nähty intiaaneihin kuulumattomana kolmantena ryhmänä, joka saapui mantereelle viimeisenä.[6].
Yhdysvalloissa ja Kanadassa lienee puhuttu alkujaan noin 500 intiaanikieltä.[6]
Yhä useammat tutkijat uskovat, että Amerikan asuttajat saapuivat pieninä ryhminä ja jäivät loukkuun Alaskan puolelle.[7] Eloonjäämisen takeeksi he käyttivät taitavasti hyödykseen kaiken mahdollisen riistan ja kasvisravinnon. Arkeologisten tutkimusten mukaan muinaiset intiaanit metsästivät suurriistaa, sillä useiden osavaltioiden alueelta kaivettujen mammuttien ja mastodonttien luiden välistä on löydetty muinaisen Clovis-kulttuurin nuolenkärkiä.[8] Pysyviä asutuksia rakennettiin sattumanvaraisesti eri alueille, jonne riistan perässä kulkevat ryhmät hajaantuivat sukupolvien aikana.[9]
Intiaanien väestömäärä muokkaa
Seuraavina vuosituhansina intiaanien lukumäärä kasvoi varsinkin maanviljelyn alun jälkeen. Pohjois-Amerikan nykyisen Meksikon pohjoispuolella eläneiden intiaanien määräksi noin vuonna 1500 on arvioitu 1–16 miljoonaa[10]. Alhaisimman arvion mukaan 750 000 asui nykyisten Yhdysvaltain alueella ja noin 250 000 Kanadassa, ja lisäksi jonkun verran Alaskassa[11]. Erään arvion mukaan intiaaneja olisi ollut 1500-luvun alussa yli kaksi miljoonaa ja määrä olisi pudonnut nopeasti tautien takia 1,5 miljoonaan[12]. Näiden arvioiden mukaan usein esitetyt noin 6–8 miljoonaa intiaania olisivat vaatineet kokonaan toisenlaisen yhteiskunnan muun muassa Pohjois-Amerikan kaakkoisosiin. Väestö oli tiheintä maanviljelysalueilla sekä rannoilla, järvien lähellä ja jokilaaksoissa.[11]
Erityisen tiheästi asuttuja seutuja olivat Kalifornia, Luoteisrannikko, jotkut lounaan maanviljelysalueet ja itäinen metsäalue. Harvinta asutus oli subarktisilla ja arktisilla alueella sekä Suurilla tasangoilla ja Great Basinissa.[13][14]. Esimerkiksi Columbiajoen ylätasangolla väestötiheys oli keskimääräinen 0,01–1 as/100 km2[13]. Intiaanien määrä oli alimmillaan juuri intiaanisotien päätyttyä vuosina 1890–1910, jolloin lukema oli alta 250 000[11]. Vuonna 1980 tehdyn väestönlaskennan mukaan Yhdysvaltain ja Kanadan intiaaneja ja valkoisten ja intiaanien jälkeläisiä oli vähintään 1,5 miljoonaa ja vuoden 2010 väestönlaskenta kertoo intiaanien määräksi lähes kolme miljoonaa.[1]
1970-luvulla vielä 0,33 miljoonaa intiaania osasi oman kansansa kieltä, mutta monet kielet olivat katoamassa.[12]
Pohjois-Amerikan kulttuurialueet muokkaa
Pohjoiset metsäseudut muokkaa
- Pääartikkeli: Amerikan subarktiset intiaanit
Tämä kulttuurialue kuuluu lähinnä Kanadaan. Niin sanotulla subarktisella alueella asui runsaasti eri heimojen intiaaneja. Lähimpänä eskimoita asuvat kansat olivat omaksuneet joitakin näiden tapoja, mutta kokonaisuudessaan intiaanikulttuurit erosivat merkittävästi eskimoiden kulttuurista. Hirvi ja karibu olivat tärkeimmät riistaeläimet. Kyläheimot pysyivät tietyillä pyyntialueilla. Kanootti oli tärkein kulkuneuvo ja lumikengät olivat välttämättömät talvisilla pyyntimatkoilla.Pohjoisten intiaanien uskonto oli animismia, jossa tietäjät pyrkivät kosketuksiin henkimaailman kanssa torjuakseen kyläkuntaa uhkaavia onnettomuuksia.[15]
Subarktisen alueen intiaanit jakautuvat kahteen suureen kieliryhmään, idässä algonkinit ja lännessä athabascan-kieliset. Varhaiset muuttoliikkeen seurauksena monet algonkinit vaelsivat 1000-luvun ensimmäisen puoliskon aikana joko Isojenjärvien alueelle itään tai valtameren rantaa pitkin Etelä-Carolinaan. Heihin kuuluvat muun muassa Hudsoninlahden ja Hudsonjoen mahicanit, laajoille alueille levinneet delawaret ja shawneet sekä Yläjärveltä länteen asuvat creet ja ojibwat. Nykyään kansoja yhdistää lähinnä kielisukulaisuus. Osa athabaskoista vaelsi Kalliovuoria myötäillen aina nykyiseen New Mexicoon. Heistä parhaiten tunnetaan apaššit ja navajot[16]
Itäinen metsäalue muokkaa
Itäisen metsäalueen intiaanit aloittivat maakumpujen rakentamisen jo ennen ajanlaskun alkua. Mississippijoen itäpuolella vaikuttanut Hopewellin perinne keskittyi nykyisen Ohion ympäristöön ja monimutkaiset hautaseremoniat, maanviljely sekä Kalliovuorille asti ulottunut kauppaverkosto olivat Hopewellin kultin tunnusomaisimmat piirteet. Maanviljely mahdollisti väestön asettumisen kiinteisiin kyliin.[17] Samalla aikakaudella kummunrakentajien ammattikunta erikoistui yhä suurempiin kumpurakennelmiin ja niiden ympärille kohosi korkeakulttuurisia intiaanikaupunkeja, joiden tyylisuunta jäljitteli Mesoamerikan pyramideja. Suurin ja Tunnetuin näistä kaupungeista oli Illinoisin alueella sijainnut Cahokia, joka ylitti koossa useimmat sen ajan metropolit. Tarkalleen tuntemattomasta syystä Cahokia autioitui vuoteen 1350 mennessä.[18]
Koillinen metsäalue muokkaa
- Pääartikkeli: Pohjois-Amerikan koillisen metsäalueen intiaanit
Yhdysvaltain koilliselle ja itäiselle metsäalueelle levittäytyneiden intiaanien elinkeinoista tärkein oli maanviljely lukuun ottamatta pohjoisimpia alueita, joissa viljely oli vähäistä vuotuinen kasvukauden lyhyyden vuoksi. Myös metsästys ja intiaaniriisin keruu oli yleistä. Lähes kaikki alueen intiaanit olivat Irokeesinkielisiä tai algonkinejä. Irokeesit asuivat suurissa kylissä, jotka yleisen tavan mukaan suojattiin tukevin paaluvarustuksin. Kylät muodostuivat pitkistä taloista, joihin mahtui runsaasti asukkaaita. Algonkinit puolestaan käyttivät pääosin wigwameita.[19]
Erityisessä asemassa maata viljelevistä intiaaneista oli Erie- ja Ontariojärven sekä Saint Lawrence -joen alueen irokeesiliiga, joka ainoana Meksikon pohjoispuolisena intiaaniryhmänä muodosti poliittisen liiton 1500-luvulla. Eurooppalaisten siirtokuntien puristuksessa irokeesiliitto ei kyennyt toimimaan rauhanliittona vaan turvautui sotilaalliseen voimankäyttöön liittonsa ulkopuolisten heimojen tuhoamiseksi. Näiden iskujen seurauksena monet irokeesien naapureina Isojenjärvien itäpuolella asuneet kansat joutuivat jättämään elinpiirinsä jo 1600-luvun aikana.[20]
Englantilaisen siirtomaa-asutuksen ja irokeesien tieltä väistyneet algonkin-kansat liittoutuivat aluksi ranskalaisten kanssa, ja nousivat vuonna 1763 kapinaan brittilinnakkeita vastaan ottawien päällikön Pontiacin johtamina.[21] Myöhemmin mohawkien Joseph Brant ja shawneiden Tecumseh kokosivat suurta intiaaniliittoa Yhdysvaltoja vastaan, mutta Pontiacin tavoin he epäonnistuivat uudisasutuksen tuhoamisessa.[22]
Kaakkoinen metsäalue muokkaa
Tämän kulttuurialueen tunnetuimmat kansat olivat cherokeet, creekit, choctawit ja chickasawit. Cherokeet puhuivat irokeesimurretta, muut kolme olivat muskogee-kieliryhmää. Nykyisen Mississippin osavaltion lounaisosissa asuneet natchezit lasketaan samaan kulttuuriryhmään kuluviksi. Natchezien juuret juonsivat Mississippin kulttuuriin, joissa ominaista olivat suuret temppelikummut olmeekien ja mayojen tyyliin.[23] Natchezit sulautuivat naapurikansoihin 1700-luvun aikana ranskalaisia vastaan käytyjen sotien seurauksena. Myös monet muut kaakkoisen kulttuuripiirin heimoista katosivat ennen 1800-lukua. Cherokeet, choctawit, creekit ja chickasawit kulkivat kyynelten polun 1840 mennessä ja muuttivat Oklahoman intiaaniterritorioon Yhdysvaltain määräyksestä.[24]
Preeria muokkaa
- Pääartikkeli: Pohjois-Amerikan preeriaintiaanit
Tasangoilla eläneet intiaanit olivat joko Missourijoen ympäristön maanviljelijöitä tai läntisen lyhytheinäpreerian biisoninmetsästäjiä. Vielä ennen 1600-luvun puoliväliä lyhytheinäpreeria oli lähes vailla asutusta. Tasankojen laidoilla elävät heimot tekivät sinne jalkaisin metsästysretkiä biisonien perässä, mutta eivät asuneet siellä.[25] Eurooppalaisten saapuminen muutti alueen kulttuurin, sillä etelästä tulleet hevoset ja idästä saapuneet tuliaseet mahdollistivat liikkuvan nomadielämän ratsujen selässä. Tiipii-asutus lisääntyi sen helpon purettavuuden takia ja leiripaikkaa voitiin muuttaa hetkessä. Ratsujen lisääntyminen sai monet heimot jättämään maanviljelyn. Muun muassa crow't, comanchet, mustajalat ja siouxit siirtyivät kokopäiväisiksi biisoninmetsästäjiksi. Jopa monet creet hylkäsivät pohjoiset metsät ja valitsivat ratsastavan biisoninmetsästäjän elintavan.[26]
Varhaiselta 1800-luvulta eteenpäin tasangoilla käytiin monia intiaanisotia. Joskus sodan syyksi riitti pelkkä vaihtelunhalun tyydyttäminen tai sotainen kunnia, mutta usein sodat liittyivät myös verikostoihin.[27] Yhdysvaltain siirtolaisasutuksen levitessä länteen 1830-luvun lopulla monet heimot unohtivat keskinäiset riitansa ja liittoutuivat amerikkalaisia vastaan.[28] Vuosisadan puolivälissä alkanut Kalifornian kultaryntäys lisäsi ongelmia tasankointiaanien ja uudisasukkaiden välillä. Seuraavien vuosikymmenien sodat Yhdysvaltoja vastaan nostivat esiin monia intiaanijohtajia, jotka jäivät historiaan. Tällaisia olivat muun muassa siouxien Punainen Pilvi, Hullu Hevonen ja Istuva Härkä.[29]
Preerioitten intiaanien vastarinta päättyi käytännössä 1870-luvulla, vaikka yksittäisiä taisteluita käytiin vielä seuraavillakin vuosikymmenillä. Kun Yhdysvallat oli hävittänyt lähes kaikki biisonit tasangoilta, intiaanien oli luovuttava tasankokulttuuristaan ja alistuttava elämään heille määrätyissä reservaateissa.[30].
Lounaisalue muokkaa
- Pääartikkeli: Pohjois-Amerikan lounaisalueen intiaanit
Lounaisalueen alkuperäisiä intiaaneja ovat Arizonan ja Uuden Meksikon niin kutsutut pueblointiaanit (esp. pueblo = kylä). Heidän kulttuurinsa polveutui etupäässä hyvin tutkitusta esihistoriallisesta Anasazi-kulttuurista, jossa yhteisöt rakensivat kastelukanavia viljelyksilleen ja pystyivät lyhentämään satonsa kasvukautta monin erilaisin menetelmin.[31] Pueblo-kylät muodostuvat taloryhmistä, jotka oli penkereittäin rakennettu yhteen. Varsinaiset pueblot asuvat pääasiassa Rio Granden varrella ja heidän länsipuolellaan elivät hopi-intiaanit, jotka edustivat samaa kulttuuria. Espanjalainen Francisco Vasquez de Coronadon retkikunta kohteli huonosti hopeja löytäessään näiden asumuksen kesällä 1540.[32]
Kanadasta suuntautuneen muuttoliikkeen seurauksena apaššit ja navajot asettuivat pueblojen ympäristöön 1400–1600-lukujen aikana, ja omaksuivat näiden maanviljelyn. Myöhemmin kummatkin kansat muodostivat pysyvän uhan rauhanomaisille puebloille, ja sotivat Meksikoa ja Yhdysvaltoja vastaan 1800-luvun aikana.[33]
Läntinen vuoriseutu muokkaa
- Pääartikkeli: Suuren altaan intiaanit
Tämä kulttuurialue kattaa Kalliovuorten Suuret syvänteet. Utahissa ja sen ympäristössä vaikuttaneet Fremontin kulttuurin yhteisöt katosivat suurten ilmastonmuutosten seurauksena ennen vuotta 1500, ja heidän paikkansa täyttivät Uto-Asteekien kielikunnan shoshonit, utet ja paiutet.[34] Eurooppalaiset uudisasukkaat käyttivät syvänteen intiaaneista halventavaa nimeä diggers (tonkijat) koska nämä olivat metsästäjä-keräilijöitä ja kaivoivat maasta juuria ravinnokseen.[35] 1700-luvulla levinnyt hevoskulttuuri jakoi syvänteen heimot jyrkästi kahtia ja pohjoisimmat sekä eteläisimmät yhteisöt omaksuivat tasankointiaanien tiipiit ja ratsastuskulttuurin. Hevosten myötä syvänteen pohjoisten ja itäisten sotaisuus lisääntyi ja ryöstöretkien ohella he harjoittivat orjakauppaa, jonka olivat omaksuneet etelän espanjalaisilta.[36]
- Pääartikkeli: Pohjois-Amerikan ylätasangon intiaanit
Pohjoisten ylätasankojen ja Brittiläisen Kolumbian intiaanit olivat alun perin kalastajia, jotka asuivat suurissa kylissä jokien varsilla. Kesäisin kylien asukkaat hajaantuivat vuoristoihin pieninä ryhminä ravinnonkeruuta ja metsästystä varten. Tämän kulttuuripiirin asumustyyli vaihteli asuinalueen mukaan. Pohjoisimmat kansat käyttivät puoliksi maanalaisia asumuksia, joissa asui korkeintaan kaksi perhettä.[37] Lähempänä tasankoja asuneiden yhteisöjen majat muistuttivat itäisten metsäintiaanien wigwameita. Ylänköjen kansoista tunnetuimmat olivat nez percet ja salishit. Itäisimmät ryhmät omivat 1700-luvun aikana monia piirteitä pohjoisten tasankojen kulttuurista ja 1800-luvun alussa ylängön heimoilla oli enemmän hevosia kuin pohjoisten tasankojen heimoilla.[38] Ylänköintiaanit asuivat pitkään eristyksissä eurooppalaisista ja heidät kartoitettiin vasta vuosina 1805–1806, jolloin Lewisin ja Clarkin tutkimusretkikunta ylitti ylängöt ja purjehti alas Columbiajokea Tyynellemeren rannalle.[39]
Luoteisrannikko muokkaa
- Pääartikkeli: Luoteisrannikon intiaanit
Luoteisrannikon heimot heimot kuten tlingitit, haidat, chinookit ja kwakiut elivät kalastuksella, pääasiassa lohenpyynnillä. He olivat muita mantereen intiaaneja lyhytkasvuisempia ja heidän talonsa muistuttivat Aasian koillisen rannikon korjakkien rakennuksia.[40] Luoteisrannikon intiaanit eivät tavallisesti hankkineet omaisuutta taloudellisen hyödyn, vaan sosiaalisen arvostuksen vuoksi. Mielikuvitusrikkaan tarustonsa he esittävät muun muassa taitavin puuleikkauksin kanooteissa, arkuissa, taloustarvikkeissa ja erityisesti toteemipaaluissa. Eurooppalaisten kauppiaiden saapuessa luoteisrannikolle Chinookit kehittivät erityisen kauppakielen, joka oli sekoitus paikallisten heimojen sekä ranskalaisten ja englantilaisten yleisemmin käyttämistä sanoista.[41] Kielen käyttö ulottui pohjoisessa Alaskaan ja etelässä Kaliforniaan.[42]
Kalifornian intiaanit muokkaa
- Pääartikkeli: Kalifornian intiaanit
Kalifornia oli Pohjois-Amerikan tiheimmin asuttuja alueita jo ennen ajanlaskun alkua. Alue oli kielellisesti hyvin hajanainen, sillä sen asukkaat koostuivat monista eri kieliperheistä. Yhteiskunnat olivat usein pitkälle kehittyneitä, päälliköiden johtamia heimoja. Kylien ja rakennusten koko ja laatu vaihtelivat olinpaikasta riippuen.[43] Rannikkoseutujen chumashit ja muut kansat elivät alun perin kalastuksella. Sisämaan intiaanit keräsivät ravintokasveja ja monet heimot olivat riippuvaisia tammenterhoista ja hevoskastanjoista (Aesculus californica).[44]. Maanviljely oli harvinaista tupakan ollessa ainoa viljeltävä kasvi. Rannikkoalueet olivat sateisia, koillisen sisämaan ollessa kuivaa aroa ja aavikkoa.[45]
1700-luvulla espanjalaisten tulo ja myöhemmin 1850-luvun Kalifornian kultaryntäys vähensivät intiaanien määriä nopeasti. Kulkutaudit, mailta karkotukset ja tahallinen surmaaminen saivat aikaan sen, että arviolta 180 000 Kalifornian intiaania kuoli vuoteen 1880 mennessä.[46]
Pohjois-Amerikan intiaanit 2000-luvulla muokkaa
Vuonna 2010 Yhdysvalloissa oli 565 liittovaltion tunnustamaa intiaaniheimoa, joiden oikeudet itsehallintoon ovat pääosin samoja kuin Yhdysvaltain osavaltioilla. Yli kolmannes Yhdysvaltain lähes kolmesta miljoonasta intiaanista asuu Kalifornian, Arizonan ja Oklahoman alueella. Vuonna 2010 Yhdysvaltain väkirikkaimmat intiaanikansat olivat cherokeet ja navajot.[47].
1980-luvulla alkanut kasinotalous on parantanut merkittävästi monien heimojen taloudellista asemaa, mutta varsinkin reservaateissa asuvien intiaanien koulutus ja ansiot ovat edelleen matalalla tasolla. Viimeisten vuosikymmenien aikana intiaanien perinteiset uskonnot ovat elpyneet ja vuosittaisia Pow-wow-tilaisuuksia järjestetään eri puolilla Pohjois-Amerikkaa.[48]
Kanadan intiaaniyhteisöistä creet ovat väestöluvultaan suurin intiaanikansa.[49] Kolmannes Kanadan alkuperäiskansoista asuu maaseutujen reservaateissa. Yksinomaan Brittiläisessä Columbiassa Tyynenmeren rannikolla on satoja pieniä reservaatteja. Kaupungeista intiaaniasutus on keskittynyt eniten Vancouveriin, Edmontoniin ja Winnipegiin.[50]
Katso myös muokkaa
Kotimaista kirjallisuutta muokkaa
- Eva Lips: Intiaanit. Weilin+Göös, 1978. ISBN 951-35-1526-5. suomi
- Dee Brown: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen. Otava, 1973. 951-1-00675-4. Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen. suomi
- Gilbert Legay: Intiaaniatlas. WSOY, 1995. ISBN 951-0-20440-4. suomi
Lähteet muokkaa
- Rani-Henrik Andersson & Markku Henriksson: Intiaanit – Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia. Gaudeamus, 2010. 978-952-495-162-3. Intiaanit (HTML) (viitattu 12.5.2011). [vanhentunut linkki]
- Coe, Michael: Atlas of Ancient America. Facts on File, 1986. ISBN 978-0816011995 (englanniksi).
- Fagan, Brian: Pitkä kesä: ihmiskunnan historia ja ilmastonmuutos. Gummerus, 2008. ISBN 978-951-20-7595-9.
- Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset. Gaudeamus, 1985. ISBN 951-662-385-9. suomi
- Mann, Charles: 1491, Amerikka ennen Kolumbusta. 1491. Helsinki: Into kustannus Oy, 2011. ISBN 978-952-264-076-5.
- Simms, Steven R.: Ancient People of the Great Basin and Colorado Plateau. Left Coast Press, 2008. ISBN 978-1-59874-296-1 (englanniksi).
- Stanford, Dennis & Bradley, Bruce A.: Across Atlantic Ice. Univ of California Press, 2012. ISBN 978-0-520-22783-5.
- Colin F. Taylor, William C Sturtevant: Suuri intiaanikirja. Gummerus, 1995. ISBN 951-20-4749-7. suomi
- Virrankoski, Pentti: Pohjois-Amerikan intiaanit – intiaanikansojen kulttuuri ja historia Rio Grandelta Yukon-joelle. , 1994. ISBN 951-717-7887. suomi
- Waldman, Carl: Atlas of North American Indian. Facts of File publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9. (englanniksi)
- Waldman, Carl: Encyclopedia of Indian Tribes. Checkmark Book, 2006. ISBN 978-0816062744. (englanniksi)
Viitteet muokkaa
- ↑ a b 2010 Census brief census.gov. Viitattu 4.6.2015. (englanniksi)
- ↑ Virrankoski 1994, s. 16
- ↑ Fagan 2008. s. 17–18.
- ↑ Stanford & Bradley 2012 s. 14–15.
- ↑ Mann 2011. s. 469.
- ↑ a b Anderson&Henriksson 2010, s. 36
- ↑ Mann 2011. s. 30.
- ↑ Stanford & Bradley 2012 s. 7, 44.
- ↑ Fagan 2008. s. 78.
- ↑ Anderson & Henriksson, s. 40
- ↑ a b c Waldman 1985. s. 29
- ↑ a b Virrankoski 1994, s. 11
- ↑ a b Coe 1986. s. 16.
- ↑ Waldman 1985, s. 29–30
- ↑ Virrankoski 1994. s. 379–380.
- ↑ Henriksson 1985. s. 22–23.
- ↑ Waldman 1985. s. 20.
- ↑ Mann 2011. s. 308.
- ↑ Virrankoski 1994. s. 80.
- ↑ Waldman 1985, s. 93–95
- ↑ Waldman 1985, s. 106–108.
- ↑ Henriksson 1986. 61 ja 65.
- ↑ Waldman s. 185.
- ↑ Henriksson 1985. s. 75–76.
- ↑ Taylor & Sturtevant 1995. s. 63.
- ↑ Waldman 1985. s. 38.
- ↑ Virrankoski 1996. s. 188.
- ↑ Virrankoski 1996. s. 189.
- ↑ Waldman 2006. s. 272.
- ↑ Waldman 1985. s. 156–158
- ↑ Mann 2011. 349–350.
- ↑ Henriksson 1985. s. 25.
- ↑ Virrankoski 1994. s. 248, 253.
- ↑ Madsen, David: Fremont cpluhna.nau.edu. Arkistoitu 29.4.2015. Viitattu 6.6.2015. (englanniksi)
- ↑ Virrankoski 1994. s. 275.
- ↑ Simms 2008. s. 27
- ↑ Taylor & Sturtevant 1995. s. 101.
- ↑ Virrankoski 1996. s. 353.
- ↑ Henriksson 1986. s. 81.
- ↑ Virrankoski 1996. s. 321.
- ↑ Waldman 2006. s. 63.
- ↑ Taylor & Sturtevant 1995. s. 100.
- ↑ Virrankoski 1994. s. 293.
- ↑ Anderson & Henriksson 2010, s. 47
- ↑ Virrankoski 1994. s. 291.
- ↑ Virrankoski 1994. s. 298.
- ↑ Anderson & Henriksson 2010, s. 458
- ↑ Anderson & Henriksson 2010, s. 462.
- ↑ Cree Indians indians.org. Viitattu 9.6.2015. (englanniksi)
- ↑ Anderson & Henriksson 2010, s. 452
Aiheesta muualla muokkaa
- Riitta Laitinen: Intiaanitietoutta suomalaisille Kirja-arvostelu teoksesta: Andersson, Rani-Henrik; Hämäläinen, Riku; Kekki, Saara: ”Intiaanikulttuurien käsikirja. Kulttuurin, historian ja politiikan sanastoa.” Gaudeamus, 2013. (Agricolan kirja-arvostelut, 10.7.2013)