Allan Stanley
Allan Herbert Stanley (1. maaliskuuta 1926 Timmins, Ontario – 18. lokakuuta 2013 Bobcaygeon, Ontario) oli kanadalainen jääkiekkopuolustaja. Hän pelasi NHL-liigassa yli tuhat ottelua ja voitti neljästi Stanley Cupin. Hän aloitti NHL-uransa New York Rangersissa, jossa hän joutui kannattajien vihaamaksi. Rangersista Stanley siirtyi Chicago Black Hawksin ja Boston Bruinsin kautta Toronto Maple Leafsiin, jossa pelasi kaudet 1957–1968. Maple Leafsissa hän voitti neljästi NHL:n mestaruuden, ja tuona aikana hänet valittiin myös kolmesti NHL:n kakkostähdistökentälliseen. Stanley lopetti uransa keväällä 1969 Philadelphia Flyersissa, jossa hän pelasi viimeisen kautensa.
| Allan Stanley | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 1. maaliskuuta 1926 Timmins, Ontario |
| Kuollut | 18. lokakuuta 2013 (87 vuotta) Bobcaygeon, Ontario |
| Jääkiekkoilija | |
| Pelipaikka | puolustaja |
| Maila | left |
| Pituus | 188 cm |
| Paino | 83 kg |
| Pelaajaura | |
| Pääsarjaura | 1948–1969 |
| Seurat |
Boston Olympics (EHL) Providence Reds (AHL) New York Rangers (NHL) Vancouver Canucks (WHL) Chicago Black Hawks (NHL) Boston Bruins (NHL) Toronto Maple Leafs (NHL) Philadelphia Flyers (NHL) |
| Hockey Hall of Fame | |
|
1981 |
|
Nuoruus ja junioriura muokkaa
Stanley syntyi maaliskuussa 1926 Ontariossa, Timminsin kaupungissa. Hänen isänsä Bill oli kaupungin palopäällikkö ja setänsä Barney Stanley myöhemmin Hockey Hall of Fameen valittu jääkiekkoilija. Barney antoi nuorelle Allanille usein jääkiekkoneuvoja.[1]
Urheilulla oli Timminsissä ja monissa muissa Kanadan kaivoskaupungeissa suuri merkitys vapaa-ajan virkistystoimintana. Kaivosten omistajat sponsoroivat usein urheiluseuroja ja jopa urheilusarjoja. Timminsläinen liikemies perusti kaupunkiin Holman Pluggersin, johon Stanleykin liittyi. Aluksi joukkue pelasi vain yksittäisiä pelejä, mutta pian se liittyi nuorisosarjaan.[2] Pluggers yllätti kaudella 1942–1943, jolloin se voitti Ontarion provinssin mestaruuden.[3] Kykyjenetsijät etsivät jo tuohon aikaan uusia lahjakkuuksia ympäri Kanadaa, mutta Ontarion koillisosat olivat vielä tutkimatonta seutua. Pluggersin pitkä ja lihaksikas puolustaja, Allan Stanley herätti kuitenkin useiden kykyjenetsijöiden huomion.[2] Stanley ja useat Pluggersin pelaajat saivat kutsun NHL-seura Boston Bruinsin harjoitusleirille.[4]
Leirin aikana Oshawa Generals kutsui Stanleyn pelaamaan joukkueeseensa.[5] Bruinsin toimitusjohtaja Art Ross kieltäytyi kuitenkaan päästämästä Stanleytä pelaamaan Oshawa Generalsiin, Bruinsin kilpakumppani Toronto Maple Leafsin naapuriin.[1]
Puoliammattilais- ja ammattilaisura muokkaa
Farmisarjoista Rangersiin muokkaa
Stanley teki 17-vuotiaana puoliammattilaissopimuksen Eastern Hockey Leaguen Boston Olympicsin kanssa. Hän teki heti kaudella 1943–1944 42 pistettä 40 ottelussa. Olympics voitti Yhdysvaltain amatöörimestaruuden, ja Stanley valittiin sarjan tähdistökentälliseen. Stanleystä tuli tähtipelaaja Olympicsissa.[4] Stanley pelasi lopulta kolme kautta Olympicsissä, mutta Bruins lähetti vuonna 1946 hänen pelaajaoikeutensa AHL-seura Providence Redsille. Bruins oli Redsille velkaa aiemmasta pelaajakaupasta, ja Bruins joutui antamaan Redsille joko Stanleyn tai Bill Shillin.[5]
Stanley pelasi Redsissä kolmella kaudella ja siirtyi kesken kauden 1948–1949 NHL-seura New York Rangersiin.[6] Stanleyn otteet Redsissä kiinnittivät Rangersin toimitusjohtajan Frank Boucherin huomion, ja hän hankki Stanleyn Redsistä, joka sai kaupassa 70 000 dollaria sekä Ed Kullmanin ja Elwyn Morrisin.[5][3]
Stanley pelasi hyvän tulokaskauden, ja hän sijoittui keväällä 1949 joukkuekaveri Pentti Lundin jälkeen toiseksi vuoden tulokas -äänestyksessä.[3] Hyvän tulokaskauden ja ison siirtosumman takia Stanleystä odotettiin New Yorkissa paljon. Hän pelasikin luotettavasti, mutta hän joutui Rangers-kannattajien hampaisiin.[1] Stanley kertoi haastatteluissa muun muassa välttävänsä hyökkäyksen aloittamista oman maalinsa takana, sillä silloin kannattajien huutelut ja buuaukset olivat yleensä pahimmillaan. Kuuden Rangers-kauden aikana joukkue ylsi pudotuspeleihin vain kerran. Keväällä 1950 Rangers hävisi Stanley Cup -finaalit Detroit Red Wingsille, ja Rangersin valmentajan Lynn Patrickin mukaan Stanley oli ollut viimeisen, mestaruuden ratkaisseen ottelun paras pelaaja. Stanley teki pudotuspelien aikana 7 pistettä 13 ottelussa.[3]
Vaikka Rangersin toimitusjohtaja Frank Boucher arvosti Stanleyn taitoja, kannattajien vihamielisyys pakotti hänet lopulta lähettämään Stanleyn pois Rangersista.[7] Rangers lähetti Stanleyn WHL-seura Vancouver Canucksiin kaudella 1953–1954. Rangers maksoi Stanleylle tuolta ajalta täyden NHL-palkan.[5] Canucksissa Stanley pelasi vahvasti ja teki 36 pistettä 47 ottelussa. Rangers toi hänet takaisin seuraavaksi kaudeksi, koska joukkue halusi tuoda hänet esiin kaupankäyntiä varten.[8] Stanley myytiin vuonna 1954 Chicago Black Hawksiin, joka sai kaupassa lisäksi Nick Mickoskin. Rangersiin siirtyivät Bill Gadsby ja Pete Conacher.[7]
Muutaman vuoden Black Hawksissa ja Bruinsissa muokkaa
Stanley aloitti vahvasti Black Hawksissa ja teki kauden lopuissa 52 ottelussa 10 maalia ja yhteensä 25 tehopistettä. Seuraavalla kaudella hänen otteensa eivät olleet enää niin hyviä, ja Stanley Cup -mahdollisuutensa mennettänyt Black Hawks alkoi suunnitella hänen myymistään.[8] Boston Bruins etsi puolustajaa ja hankki hänet Black Hawksista lopulta lähes ilmaiseksi.[7]
Aiemmin Stanleytä Rangersissa valmentanut Lynn Patrick oli Bruinsin toimitusjohtaja ja uskoi Stanleyn auttavan joukkuetta. Stanley olikin tärkeä osa Bruinsin joukkuetta, mutta kaudella 1956–1957 hän loukkasi polvensa kuusi ottelua ennen runkosarjan päättymistä eikä pystynyt pelaamaan pudotuspeleissä. Bruinsin valmentajan Milt Schmidtin mukaan Montreal Canadiens voitti Stanley Cup -finaaleissa Bruinsin, koska Stanley puuttui heidän kokoonpanostaan. Bruins ylsi seuraavallakin kaudella finaaleihin ja hävisi uudestaan Canadiensille. Stanley pelasi tällä kertaa koko kauden, ja hänet valittiin Bruinsin parhaaksi pelaajaksi.[1] Kauden jälkeen Bruins kuitenkin myi Stanleyn uudelleen, sillä Bruinsissa häntä alettiin pitää 32-vuotiaana liian vanhana.[3] Stanley siirtyi Toronto Maple Leafsiin, josta Bruins sai vaihdossa Jim Morrisonin.[5]
Uran huippukaudet Maple Leafsissa muokkaa
Maple Leafs hankki joukkueeseensa kaudeksi 1958–1959 useita veteraanipelaajia; Stanleyn lisäksi muun muassa Johnny Bowerin ja Bert Olmsteadin. Stanley pelasi Maple Leafsissa lopulta kymmenen kauden ajan pääsääntöisesti Tim Hortonin pakkiparina. Joukkue ylsi keväällä 1959 ja 1960 Stanley Cup -finaaleihin mutta hävisi molemmat ottelusarjat. Kaudella 1960–1961 Maple Leafs tippui jatkosta pudotuspelien ensimmäisellä kierroksella. Stanley valittiin sekä keväällä 1960 että 1961 NHL:n kakkostähdistökentälliseen.[1]
Maple Leafs voitti kolme perättäistä Stanley Cupia vuosina 1962–1964. Menestyksen kulmakivinä olivat maalivahti Johnny Bower ja puolustajat Tim Horton ja Stanley.[9] Maple Leafsin puolustus oli 1960-luvulla muutenkin NHL-historian parhaimmistoa, ja siihen kuuluivat Hortonin ja Stanleyn lisäksi Carl Brewer, Bobby Baun ja Marcel Provonost.[5]
Stanley loukkasi polvensa kauden 1965–1966 lopulla. Vain pari viikkoa aikaisemmin Maple Leafsin valmentaja Punch Imlach oli kutsunut Stanleytä NHL:n parhaaksi puolustajaksi. Loukkaantumisesta huolimatta Stanley valittiin kauden päätteeksi NHL:n kakkostähdistökentälliseen. Lehdistö uskoi 40-vuotiaan jalkaongelmista kärsivän Stanleyn pelanneen uransa viimeisen pelin keväällä 1966. Stanley palasi kuitenkin Maple Leafsin kokoonpanoon kaudeksi 1966–1967.[9] Stanley pelasi kauden aikana 66 ottelua Hortonin pakkiparina. Maple Leafs voitti keväällä Stanley Cupin, joka oli Stanleyn uran neljäs. Maple Leafsin joukkueen keski-ikä oli tuolloin peräti 31 vuotta, ja Stanley oli 41-vuotiaana joukkueen toiseksi vanhin pelaaja.[3]
Neljännen Stanley Cupin jälkeen Stanley pelasi vielä yhden kauden Maple Leafsissa. Philadelphia Flyers hankki kesällä 1968 Stanleyn pelaajaoikeudet, ja hän pelasi uransa viimeisen kauden Flyersissä. Hän lopetti keväällä 1969. Stanley pelasi urallaan 1 244 NHL-ottelua, teki niissä 100 maalia ja antoi 333 maalisyöttöä. Pudotuspeleissä hän pelasi 109 ottelua ja teki niissä tehopisteet 6+33.[1] Uransa jälkeen, vuonna 1981 Stanley valittiin Hockey Hall of Fameen.[5]
Uran jälkeen muokkaa
Stanley muutti uransa jälkeen Ontarion Bobcaygeoniin ja omisti siellä lomakeskuksen ja veti jääkiekkokoulua. Hän kuoli Bobcaygeonissa 87-vuotiaana lokakuussa 2013.[10]
Tilastot muokkaa
| Runkosarja | Pudotuspelit | Palkinnot | |||||||||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Kausi | Joukkue | Liiga | O | M | S | Pist. | RM | O | M | S | Pist. | RM | |||||||||
| 1943–44 | Boston Olympics | EAHL | 40 | 10 | 32 | 42 | 10 | – | – | – | – | – | |||||||||
| 1945–46 | Boston Olympics | EAHL | 30 | 8 | 15 | 23 | 35 | – | – | – | – | – | |||||||||
| 1946–47 | Providence Reds | AHL | 54 | 8 | 13 | 21 | 32 | – | – | – | – | – | |||||||||
| 1947–48 | Providence Reds | AHL | 68 | 9 | 32 | 41 | 81 | 5 | 0 | 0 | 0 | 4 | |||||||||
| Boston Olympics | QSHL | 1 | 0 | 0 | 0 | 0 | – | – | – | – | – | ||||||||||
| 1948–49 | New York Rangers | NHL | 40 | 2 | 8 | 10 | 22 | – | – | – | – | – | |||||||||
| Providence Reds | AHL | 23 | 7 | 16 | 23 | 24 | – | – | – | – | – | ||||||||||
| 1949–50 | New York Rangers | NHL | 55 | 4 | 4 | 8 | 58 | 12 | 2 | 5 | 7 | 10 | |||||||||
| 1950–51 | New York Rangers | NHL | 70 | 7 | 14 | 21 | 75 | – | – | – | – | – | |||||||||
| 1951–52 | New York Rangers | NHL | 50 | 5 | 14 | 19 | 52 | – | – | – | – | – | |||||||||
| 1952–53 | New York Rangers | NHL | 70 | 5 | 12 | 17 | 52 | – | – | – | – | – | |||||||||
| 1953–54 | New York Rangers | NHL | 10 | 0 | 2 | 2 | 11 | – | – | – | – | – | |||||||||
| Vancouver Canucks | WHL | 47 | 6 | 30 | 36 | 43 | 13 | 2 | 5 | 7 | 10 | ||||||||||
| 1954–55 | New York Rangers | NHL | 12 | 0 | 1 | 1 | 2 | – | – | – | – | – | |||||||||
| Chicago Black Hawks | NHL | 52 | 10 | 15 | 25 | 22 | – | – | – | – | – | ||||||||||
| 1955–56 | Chicago Black Hawks | NHL | 59 | 4 | 14 | 18 | 70 | – | – | – | – | – | |||||||||
| 1956–57 | Boston Bruins | NHL | 60 | 6 | 25 | 31 | 45 | – | – | – | – | – | |||||||||
| 1957–58 | Boston Bruins | NHL | 69 | 6 | 25 | 31 | 37 | 12 | 1 | 3 | 4 | 6 | |||||||||
| 1958–59 | Toronto Maple Leafs | NHL | 70 | 1 | 22 | 23 | 47 | 12 | 0 | 3 | 3 | 2 | |||||||||
| 1959–60 | Toronto Maple Leafs | NHL | 64 | 10 | 13 | 23 | 22 | 10 | 2 | 3 | 5 | 2 | 
| ||||||||
| 1960–61 | Toronto Maple Leafs | NHL | 68 | 9 | 25 | 34 | 42 | 5 | 0 | 3 | 3 | 0 |
| ||||||||
| 1961–62 | Toronto Maple Leafs | NHL | 60 | 9 | 26 | 35 | 24 | 12 | 0 | 3 | 3 | 6 | 
| ||||||||
| 1962–63 | Toronto Maple Leafs | NHL | 61 | 4 | 15 | 19 | 22 | 10 | 1 | 6 | 7 | 8 |
| ||||||||
| 1963–64 | Toronto Maple Leafs | NHL | 70 | 6 | 21 | 27 | 60 | 14 | 1 | 6 | 7 | 20 |
| ||||||||
| 1964–65 | Toronto Maple Leafs | NHL | 64 | 2 | 15 | 17 | 30 | 6 | 0 | 1 | 1 | 12 | |||||||||
| 1965–66 | Toronto Maple Leafs | NHL | 59 | 4 | 14 | 18 | 35 | 1 | 0 | 0 | 0 | 0 |
| ||||||||
| 1966–67 | Toronto Maple Leafs | NHL | 53 | 1 | 12 | 13 | 20 | 12 | 0 | 2 | 2 | 10 |
| ||||||||
| 1967–68 | Toronto Maple Leafs | NHL | 64 | 1 | 13 | 14 | 16 | – | – | – | – | – | |||||||||
| 1968–69 | Philadelphia Flyers | NHL | 64 | 4 | 13 | 17 | 28 | 3 | 0 | 1 | 1 | 4 | |||||||||
| NHL yhteensä | 1244 | 100 | 333 | 433 | 792 | 109 | 7 | 32 | 39 | 80 | |||||||||||
Lähde: [11]
Lähteet muokkaa
- Barber, Jim: Great Defencemen: Stars of Hockey's Golden Age. Canmore, Alberta: Altitude Publishing Canada, 2006. ISBN 1-55439-083-4. Google-kirjat (viitattu 23.11.2013). (englanniksi)
- Fischler, Stan: Boston Bruins: Greatest Moments and Players. Sports Publishing, 2001. ISBN 1-58261-374-5. Google-kirjat (viitattu 23.11.2013). (englanniksi)
Viitteet muokkaa
- ↑ a b c d e f Shea, Kevin: One on One with Allan Stanley 9.4.2010. Hockey Hall of Fame and Museum. Arkistoitu 21.10.2013. Viitattu 21.10.2013. (englanniksi)
- ↑ a b Barber, s. 94–95.
- ↑ a b c d e f Harper, Davis: Stanley defied the odds throughout HOF career NHL.com. 20.10.2013. NHL. Viitattu 21.10.2013. (englanniksi)
- ↑ a b Barber, s. 96.
- ↑ a b c d e f g Biography Hockey Hall of Fame and Museum. Viitattu 21.10.2013. (englanniksi)
- ↑ Career Statistics Hockey Hall of Fame and Museum. Viitattu 21.10.2013. (englanniksi)
- ↑ a b c Fischler, s. 142–143.
- ↑ a b Barber, s. 101.
- ↑ a b Barber, s. 103–104.
- ↑ Timmins native NHL legend Allan Stanley dies 20.10.2013. Timmins Press. Arkistoitu 21.10.2013. Viitattu 21.10.2013. (englanniksi)
- ↑ Allan Stanley NHL.com. National Hockey League. Viitattu 23.11.2013. (englanniksi)
Bill Cook (1926–37) | Art Coulter (1937–42) | Ott Heller (1942–45) | Neil Colville (1945–48) | Buddy O'Connor (1949–50) | Frank Eddolls (1950–51) | Allan Stanley (1951–53) | Don Raleigh (1953–55) | Harry Howell (1955–57) | George Sullivan (1957–61) | Andy Bathgate (1961–64) | Camille Henry (1964–65) | Bob Nevin (1965–71) | Vic Hadfield (1971–74) | Brad Park (1974–75) | Phil Esposito (1975–78) | Dave Maloney (1978–80) | Walt Tkaczuk (1980–81) | Barry Beck (1981–86) | Ron Greschner (1986–87) | Kelly Kisio (1987–91) | Mark Messier (1991–97) | Brian Leetch (1997–2000) | Mark Messier (2000–04) | Ei kapteenia (2004–06) | Jaromír Jágr (2006–08) | Chris Drury (2008–11) | Ryan Callahan (2011–)