Ahvahit
Ahvahit (omakielinen nimitys ашвадо, ašvado) ovat andilaista ahvahin kieltä puhuva kansa. Suurin osa heistä asuu Venäjään kuuluvan Dagestanin vuoristoseudulla. Ahvaheja arvioidaan olevan yli 6 000 henkeä.[1] Perinteinen uskonto on sunnalainen islam.[2]
Asuinalue ja lukumäärä muokkaa
Ahvahit jakautuvat kahteen ryhmään. Pohjoisryhmän perinteinen asuinalue sijaitsee Kaukasukseen kuuluvien Bogosvuorten pohjoisrinteillä Andijskoje Koisun jokilaaksossa. Eteläryhmän kylät sijaitsevat Bogosin itärinteillä Avarskoje Koisun laaksossa. Pohjoiset kylät Kvankero, Tsvakilkolo, Tad-Magitl, Lologonitl, Kudijab-Roso ja Izano kuuluvat Ahvahin ja eteläiset Tsekob, Tljanub ja Ratlub Šamilin piiriin. Naapurikansoja ovat pohjoisessa karatat, idässä avaarit, lounaassa tindalit ja lännessä bagulalit. 1600–1700-luvuilla ahvaheja siirtyi nykyisen Azerbaidžanin Zaqatalan piiriin, jossa heitä asuu varsinkin Axaxdərən kylässä.[1] Neuvostoaikana osa ahvaheista muutti Kumykkien alangolle Terek- ja Sulakjokien väliselle alueelle.[3]
Vuoden 1926 väestönlaskennan mukaan ahvaheja oli 3 700 henkeä. Neuvostoliiton myöhemmissä väestönlaskennoissa heidät luettiin avaareiksi.[4] 2000-luvun alussa ahvaheja arvioitiin olevan yli 6 000 henkeä, joista vähän yli 4 000 kansan perinteisellä asuinalueella.[5] Venäjän vuoden 2002 väestönlaskennassa rekisteröitiin 6 400 ahvahia,[6] joista lähes kaikki asuivat Dagestanissa.[7] Ahvahin piirin 6 100 ahvahia muodostivat 30,1 % piirin väestöstä.[8] Azerbaidžanin Zaqatalan piirissä ahvaheja arvioidaan olevan noin 2 000 henkeä.[9]
Kieli muokkaa
Ahvahin kieli kuuluu dagestanilaisten kielten avaarilaisen ryhmän andilaiseen haaraan. Se jakautuu pohjoiseen ja eteläiseen murteeseen.[10]
Sivistyskielinään ahvahit käyttävät avaaria ja venäjää. Myös eri murteiden puhujat kommunikoivat keskenään avaariksi.[5][11] Venäjän vuoden 2002 väestönlaskennassa rekisteröidyistä ahvaheista 72,1 % osaa venäjää.[6] Osa kansasta puhuu myös azeria tai kumykkia.[2]
Etninen historia muokkaa
Ahvahit ovat alueensa kantaväestöä. Myöhemmin heihin on sekoittunut lähinnä Hunzahin seudulta muuttaneita avaareja.[5] Ensimmäisen kerran ahvahit mainitaan 1300-luvun georgialaisissa kronikoissa.[2] 1400–1700-luvuilla he kääntyivät muslimeiksi.[12] Pohjoiset kylät muodostivat Tsunta-Ahvahin liittokunnan, eteläiset kuuluivat 1600-luvulta lähtien Gidatlin liittokuntaan. 1840–1850-luvuilla ahvahit osallistuivat imaami Šamilin johtamaan vuoristokansojen vapaustaisteluun. 1860-luvulla Tsunta-Ahvah liitettiin Andin ja eteläiset kylät Gunibin piirikuntaan.[13]
Elinkeinot ja kulttuuri muokkaa
Perinteisiä elinkeinoja ovat laiduntamiseen perustuva karjanhoito ja kyntöviljely. Lampaiden lisäksi pidettiin vuohia, nautoja ja hevosia. Terassiviljelmillä kasvatettiin ohraa, vehnää, ruista, kauraa, hirssiä ja 1800-luvulta lähtien myös maissia ja perunaa. Muita viljelykasveja olivat pavut, sipuli, valkosipuli ja tupakka. Lisäksi harjoitettiin mehiläistenhoitoa. Käsitöihin kuului nahkan, metallin, puun ja kiven käsittely. Perinteiset elinkeinot elävät yhä vuoristoalueella. Kumykkien alangolla harjoitetaan peltoviljelyä, puutarhanhoitoa ja karjanhoitoa. Miehet käyvät ansiotöissä Azerbaidžanissa, Keski-Aasiassa ja Venäjällä.[3]
Linnoitetut kylät sijaitsivat terassimaisesti vuorten rinteillä. Kaksi- tai kolmikerroksiset asuin- ja talousrakennukset oli rakennettu kivestä. Suorakulmaisissa taloissa oli tasakatto ja avoin parveke. Lukuisat pienet kylät yhdistettiin 1900-luvun alussa ja maatalouden kollektivisoinnin aikana.[14]
Perinteinen vaatetus on samantapainen kuin muilla dagestanilaisilla. Ruokavalion perustan muodostivat jauho-, maito- ja liharuoat. Tyypillisiä ruokalajeja ovat ohut leipä, erilaiset hinkalit, puurot, maito- ja lihakeitot sekä täytetyt piirakat.[14]
Patriarkaalisen yhteiskuntajärjestyksen perustana oli sukuyhteisö eli tuhum ja kyläyhteisö eli džamaat. Ydinperheiden rinnalla esiintyi jakamattomia suurperheitä. Tapakulttuuriin kuuluvat perheenjäsenten tiukat käyttäytymissäännöt, vanhempien kunnioittaminen, suvun jäsenten ja naapurien välinen avunanto sekä vieraanvaraisuus.[3]
Suullinen kansanperinne käsittää avaarin- ja ahvahinkielisiä sananlaskuja, arvoituksia, lauluja, satuja ja itkuvirsiä. Perinteisiin uskomuksiin kuuluu luonnon ja taivaankappaleiden kunnioittaminen sekä usko hyviin ja pahoihin henkiin.[14] Ahvaheilla on omaperäinen kalenteri, johon liittyy muualla Dagestanissa tuntemattomia riittejä.[15]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b Narody Dagestana, s. 158–159. Moskva: Nauka, 2002. ISBN 5-02-008808-0.
- ↑ a b c Narody Rossii: entsiklopedija, s. 98. Moskva: Bolšaja Rossijskaja entsiklopedija, 1994. ISBN 5-85270-082-7.
- ↑ a b c Narody Rossii: entsiklopedija, s. 99. Moskva: Bolšaja Rossijskaja entsiklopedija, 1994. ISBN 5-85270-082-7.
- ↑ Jazyki narodov Rossii. Krasnaja kniga, s. 37. Moskva: Academia, 2002. ISBN 5-87444-149-2.
- ↑ a b c Narody Dagestana, s. 159. Moskva: Nauka, 2002. ISBN 5-02-008808-0.
- ↑ a b Vserossijskaja perepis naselenija 2002 goda. 4.2. Naselenije po natsionalnosti i vladeniju russkim jazykom. perepis2002.ru. Arkistoitu 17.2.2007. Viitattu 10.4.2011. (venäjäksi)
- ↑ Vserossijskaja perepis naselenija 2002 goda. 4.3. Naselenije po natsionalnosti i vladeniju russkim jazykom po subjektam Rossijskoi Federatsii. perepis2002.ru. Arkistoitu 10.10.2008. Viitattu 10.4.2011. (venäjäksi)
- ↑ Etno-Kavkaz: Raspredelenije sobstvenno avartsev, ando-tsezskih narodov i artšintsev po administrativno-territorialnym jedinitsam Respubliki Dagestan (2002 g.) ethno-kavkaz.narod.ru. Viitattu 10.4.2011. (venäjäksi)
- ↑ Mihail Aleksejev, Konstantin Kazejev, Mamed Suleimanov: Dagestanskije narody Azerbaidžana: politika, istorija, kultura, s. 87. Moskva: Jevropa, 2006. ISBN 5-9739-0070-3.
- ↑ Jazyki Rossijskoi Federatsii i sosednih gosudarstv. Tom 1, s. 129–130. Moskva: Nauka, 1997. ISBN 5-02-011237-2.
- ↑ Pismennyje jazyki mira: Jazyki Rossijskoi Federatsii. Sotsiolingvistitšeskaja entsiklopedija. Kniga 2, s. 68. Moskva: Academia, 2003. ISBN 5-87444-191-3.
- ↑ Narody Dagestana, s. 168. Moskva: Nauka, 2002. ISBN 5-02-008808-0.
- ↑ Narody Rossii: entsiklopedija, s. 98–99. Moskva: Bolšaja Rossijskaja entsiklopedija, 1994. ISBN 5-85270-082-7.
- ↑ a b c Narody Rossii: entsiklopedija, s. 100. Moskva: Bolšaja Rossijskaja entsiklopedija, 1994. ISBN 5-85270-082-7.
- ↑ Narody Dagestana, s. 167–168. Moskva: Nauka, 2002. ISBN 5-02-008808-0.