Vuk Karadžić

Vuk Stefanović Karadžić (serb. Вук Стефановић Караџић; 7. marraskuuta (J: 26. lokakuuta) 1787 Tršić7. helmikuuta 1864 Wien) oli serbialainen kirjailija ja lingvisti. Hän on merkittävin serbian kirjakielen uudistaja.

Vuk Stefanović Karadžić (1787-1867)
Vuk Karadžićin synnyinkoti

Vuonna 1818 Karadžić julkaisi serbian kielen kieliopin, joka loi pohjan nykyisille serbian, kroatian ja bosnian kielille (tunnettiin aikaisemmin yhdessä nimellä serbokroaatti). Karadžić standardisoi kieleen kyrilliset aakkoset, jotka noudattavat tiukasti fonetiikan periaatteita. Karadžićin tunnettu motto oli "Пиши као што говориш и читај како је написано" (Piši kao što govoriš, čitaj kao što je napisano, Kirjoita niin kuin puhutaan, lue niin kuin se on kirjoitettu). Hän myös etäännytti serbian kirjakieltä serbialaisesta ja venäläisestä kirkkoslaavista ja toi sitä lähemmäksi kansan kieltä.

Karadžić julkaisi myös perinteisiä serbialaisia kertomuksia, serbialaista eeppistä runoutta ja sanakirjoja, jotka hän kokosi kiertäessään Balkanilla. Hän käänsi Uuden testamentin serbiaksi.

ElämäkertaMuokkaa

Varhainen elämäMuokkaa

Karadžićin vanhemmat olivat Stefan ja Jegda (omaa sukuaan 'Zrnić'), ja hän syntyi Tršićin kylässä lähellä Loznicaa Serbiassa, joka tuolloin kuului Ottomaanien valtakuntaan. Hänen perheensä oli peräisin Drobnjacista, ja hänen äitinsä oli syntynyt Ozrinićissa Nikšićissä (nykyään Montenegrossa). Hänen perheessään oli korkea lapsikuolleisuus, joten hän sai nimen Vuk ('susi'), jotta noidat ja pahat henget eivät vahingoittaisi häntä (perinteisesti nimi 'Vuk' annettiin vahvistamaan kantajaansa).

KoulutusMuokkaa

Vuk Karadžić oli onnekas ollessaan sukua Jevta Savić Čotrićille, ainoalle lukutaitoiselle paikalliselle, joka opetti hänet lukemaan ja kirjoittamaan. Karadžić jatkoi opiskeluaan Loznicassa Tronošan luostarissa. Hän oppi siellä kalligrafiaa jossa hän käytti ruokoa kynän sijaan ja ruutiliuosta musteena. Oikean paperin sijaan hän oli onnekas, jos löysi patruunan kääreitä. Luostarissa Karadžićin aika meni suurimmaksi osaksi karjasta huolehtimiseen, eikä aikaa juuri jäänyt opiskelemiseen, joten hänen isänsä vaati häntä palaamaan kotiin. Sillä välin oli vuonna 1804 Ottomaanien valtakuntaa vastaan puhjennut kapina. Epäonnistuttuaan pyrkimyksissään päästä Sremski Karlovcin lukioon, jonne 19-vuotias Karadžić oli liian vanha, hän muutti Petrinjaan, jossa hän oli muutaman kuukauden opiskelemassa latinaa ja saksaa. Myöhemmin hän muutti Belgradiin tavatakseen arvostetun tutkijan Dositej Obradovićin ja pyytääkseen häneltä tukea opintoihinsa, mistä Obradović kieltäytyi. Pettynyt Karadžić matkusti Jadariin ja alkoi työskennellä Jakov Nenadovićin kirjurina. Kun Belgradin yliopisto (tunnetaan paremmin nimellä Grande École tai Velika skola) perustettiin, Karadžić oli yksi sen ensimmäisistä opiskelijoista.

Myöhempi elämä ja kuolemaMuokkaa

Pian Karadžić kuitenkin sairastui ja matkusti Pestiin ja Novi Sadiin saamaan hoitoa jalkaansa siinä onnistumatta. Karadžić palasi myöhemmin Serbiaan, mutta ottomaanien hävittyä kapinallisille vuonna 1813 hän joutui muuttamaan Wieniin. Siellä hän tapasi kokeneen, slavistiikasta kiinnostuneen kielitieteilijän Jernej Kopitarin. Kopitarin vaikutus auttoi Karadžićia serbian kielen ja ortografian uudistamisessa. Toinen tärkeä vaikuttaja oli Sava Mrkalj.

Vuosina 1814 ja 1815 Vuk julkaisi kaksi osaa teoksestaan "Srpske Narodne" (suom. Serbialaiset kansanlaulut). Myöhemmin teosta julkaistiin neljä, sitten kuusi, ja lopulta yhdeksän osaa. Laajoina painoksina julkaistut laulut herättivät huomiota Euroopassa ja Amerikassa. Goethe kuvaili niiden olevan "erinomaisia" ja "vetävän vertoja Salomonin Laulujen laululle".

Karadžić jatkoi laulujen keräämistä 1830-luvulle saakka. Hän saapui Montenegroon syksyllä 1834. Huonovointisuutensa vuoksi hän vietti talven Kotorinlahdella ja palasi keväällä 1835. Kotorinlahdella asuessaan Karadžić tapasi Risanissa syntyneen Vuk Vrčevićin. Vrčevićistä tuli Karadžićin uskollinen työtoveri, joka lähetti keräämiään kansanlauluja ja -tarinoita Karadžićille Wieniin useiden vuosien ajan. Toinen yhtä ahkera Karadžićin avustaja oli Boka Kotorskasta kotoisin oleva pappi Vuk Popović. Vrčević ja Popović olivat molemmat Vukin epäitsekkäitä avustajia etnografisen, kansanperinteisen ja leksikaalisen materiaalin kokoamisessa.

 
Vuk Karadžićin muistomerkki Belgradissa.

Suurinosa Karadžićin teoksista oli julkaisukiellossa Serbiassa ja Itävallassa Miloš Obrenovićin hallinnon aikaan. Poliittisesta näkökulmasta katsoen Obrenović piti Karadžićin teoksia potentiaalisena uhkana useasta syystä. Yksi niistä oli joidenkin teosten sisältö, jonka oli mahdollista herättää kansassa isänmaallisuutta ja vapaudentahtoa, ja saada heidät nousemaan turkkilaisia vastaan. Tästä puolestaan olisi ollut haittaa Obrenovićille, joka oli hiljattain onnistunut neuvottelemaan rauhan ottomaanien kanssa.

Montenegrossa Njegošin painokoneessa ei käytetty vanhentunutta "kovaa merkkiä"; toisin sanoen, se noudatti Karadžićin ortografiaa. Obrenović paheksui Njegošin päätöstä luopua merkistä, joka oli aiheuttanut erimielisyyttä, myös kirkolliseen hierarkiaan liittyen. Karadžićin teokset saivat kuitenkin osakseen arvostusta ja tunnustusta muualla, etenkin Venäjällä. Venäjän keisari Aleksanteri I myönsi Karadžićille täyden eläkkeen vuonna 1826.

Karadžić kuoli Wienissä. Hänellä oli tytär, taidemaalari ja kirjailija Mina Karadžić ja poika, upseeri Dimitrije Karadžić. Hänen luunsa siirrettiin Belgradiin vuonna 1897 ja haudattiin kunnianosoituksin Dositej Obradovićin viereen.

TyötMuokkaa

Kielelliset uudistuksetMuokkaa

Karadžić uudisti serbian kirjakieltä ja standardisoi serbian kyrillisen aakkoston tiukan foneettisen periaatteen mukaan, joka perustui saksan kieleen ja Jan Husin tšekin kielen aakkostoon. Karadžićin uudistukset nykyaikaistivat serbian kirjakieltä ja etäännyttivät sitä serbialaisesta ja venäläisestä kirkkoslaavista lähemmäksi kansan puhetta, erityisesti itäisen Hertsegovinan murretta, jota hän itse puhui. Karadžić oli Đuro Daničićin ohella vuoden 1850 Wienin kirjallisuussopimuksen tärkeimmät serbialaiset allekirjoittajat. Sopimus oli itävaltalaisten viranomaisten rohkaisema, ja se loi pohjan serbian kielelle, monille sen muodoille, joita serbit käyttävät nykyään Serbiassa, Montenegrossa, Bosnia ja Hertsegovinassa ja Kroatiassa. Karadžić käänsi Uuden testamentin serbiaksi, joka julkaistiin 1868.

Vukovialainen vaikutus tuntui kielessä vuosisadan loppuun asti. Sitä ennen serbit saavuttivat itsenäisyyden vuonna 1878, ja kansallinen kulttuuri alkoi kukoistaa Belgradissa ja Novi Sadissa. Huolimatta Wienin sopimuksesta serbit kehittivät ekavialaisen aksentin, jota puhuttiin heidän kahdessa kulttuurisessa pääkaupungissaan ja jota myös serbien suuri enemmistö puhui.

KirjallisuusMuokkaa

Kielellisten uudistustensa lisäksi Karadžić myös edisti suullista kirjallisuutta, jossa hän käytti lähteenä talonpoikaiskulttuuria. Talonpoikaisen kasvatuksensa vuoksi hän samastui voimakkaasti talonpoikaiseen suulliseen kirjallisuuteen, ja hän kokosi kansanlauluja, satuja ja sanontoja. Vaikka Karadžić ei liene pitänytkään talonpoikaiselämää romanttisena, hän kuitenkin piti sitä serbialaisen kulttuurin olennaisena osana. Hän keräsi useita nidoksia kansan proosaa ja runoutta, johon kuuluu kirja hänen yli sadasta lapsena oppimastaan lyyrisestä ja eeppisestä laulusta, jotka hän kirjoitti muistiin ulkomuistista. Hän myös julkaisi ensimmäisen kansankielisen serbian sanakirjan. Hän sai töihinsä melko vähän rahallista apua ja eli ajoittain köyhyydessä, vaikka ruhtinas Miloš Obrenović myönsi hänelle eläkkeen hänen elämänsä viimeiseksi yhdeksäksi vuodeksi. Joissakin tapauksissa Karadžić salasi sen tosiasian, että hän ei vain kerännyt kansanrunoutta suullisen kirjallisuuden pohjalta, vaan myös kirjoitti puhtaaksi muiden Sremin alueen keräilijöiden käsin kirjoitettuja laulukirjoja.[1]

Ei-kielelliset työtMuokkaa

Kirjallisten ansioidensa lisäksi Vuk Karadžić antoi panoksensa Serbian antropologialle, johon hän yhdisti sen aikaisen etnografian. Hän jätti jälkeensä muistiinpanoja ihmiskehon fyysisistä muodoista etnografisten muistiinpanojen lisäksi. Hän otti käyttöön kirjakieleen rikkaan terminologian ruumiin osista (aina päästä varpaisiin). Näitä termejä käytetään edelleen niin tieteessä kuin arkikielessä. Hän antoi muiden asioiden lisäksi oman tulkintansa kytköksistä ympäristön ja asukkaiden välillä, johon kuuluu osat ravinnosta, asuinoloista, hygieniasta, sairauksista ja hautaamistavoista. Tämä puoli Vuk Karadžićista on vähemmän tunnettua.

LähteetMuokkaa

  1. (1965) Prilozi za književnost, jezik, istoriju i folklor (in Serbian). Државна штампарија Краљевине Срба, Хрвата и Словенаца, 264. Viitattu 19 January 2012. 

Aiheesta muuallaMuokkaa

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Vuk Stefanović Karadžić