Vesipuhveli

nautaeläin

Vesipuhveli[1] (Bubalus bubalis)[2] on suurikokoinen nautaeläinten alaheimoon kuuluva maanisäkäs. Sitä pidetään kotieläimenä laajoilla alueilla. Kesystä vesipuhvelista erotetaan villi vesipuhveli (Bubalus arnee), jota pidetään erittäin uhanalaisena.

Vesipuhveli
Wasserbüffel (25787818312).jpg
Tieteellinen luokittelu
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Sorkkaeläimet Artiodactyla
Heimo: Onttosarviset Bovidae
Alaheimo: Nautaeläimet Bovinae
Suku: Aasianpuhvelit[1] Bubalus
Laji: bubalis
Kaksiosainen nimi

Bubalus bubalis
(Linnaeus, 1758)

Katso myös

 Wikispecies-logo.svg Vesipuhveli Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Vesipuhveli Commonsissa

TaksonomiaMuokkaa

Vesipuhveli voidaan jakaa kahteen eri muotoon, kesyyn vesipuhveliin eli Bubalis bubalis ja villiin muotoon eli Bubalis arnee. Eri tieteellisestä nimestä niitä ei yleensä määritellä eri alalajeiksi. Vielä erikseen on olemassa villiintyneitä kesyjen vesipuhvelien kantoja, joita ei kuitenkaan pidetä "varsinaisina" villeinä vesipuhveleina, koska ne polveutuvat kesystä muodosta.[2]

Itse kesy vesipuhveli voidaan jakaa kahteen tyyppiin, jokipuhveliin ja suopuhveliin. Kahdella tyypillä on tiettyjä eroja, jotka eivät liity pelkästään ulkonäköön. Jokipuhveleilla on 50 kromosomia, kun taas suopuhveleilla niitä on 48. Molemmat tyypit voivat tästä huolimatta saada lisääntymiskykyistä jälkikasvua risteytyessään. Sen sijaan ne eivät risteydy naudan kanssa.[3]

Jokipuhveli on jaettu lisäksi useisiin eri rotuihin, joista osa on hyvin erikoistuneita. Suopuhvelilla yhtä tarkkaa rotuerottelua ei ole.[3]

LevinneisyysMuokkaa

Vesipuhveli on hyvin laajalle levinnyt kotieläin etenkin kuumilla ja kosteilla alueilla trooppisissa ja subtrooppisissa maissa. Suopuhvelit ovat tyypillisiä Kiinassa, Indokiinassa, muualla Kaakkois-Aasiassa ja Australiassa. Hieman yleisempi jokipuhveli on tyypillinen lännempänä Intian niemimaalla, Välimeren maissa, Egyptissä, sekä Etelä- ja Keski-Amerikassa.[3]

Vesipuhvelin fossiileja on löydetty Euroopasta pleistoseeniajalta. Ilmaston muutoksen myötä laji katosi pitkäksi aikaa, kunnes se omaksuttiin kotieläimenä jälleen. Sen katsotaan levinneen muun muassa Mesopotamian kautta Kaakkois-Aasiasta. Leviämisreiteistä on vaihtelevia käsityksiä: On esimerkiksi esitetty, että hunnit olisivat tuoneet lajin Pannonian kautta. Tätä vastaan on tosiasia, että Euroopassa on jokityypin eläimiä eikä kiinalaisia suopuhveleita, joita on todettu hunneilta. Toisaalta esitetään, että laji olisi levinnyt arabien välityksellä Lähi-idän kautta. Puhveleja on kasvatettu perinteisesti eräissä Balkanin maissa, mutta merkittävimmin Italiassa.[4]

Ruumiinrakenne ja tuntomerkitMuokkaa

Vesipuhvelilla on suuret sarvet, jotka kaartuvat tyvestä taakse- ja ulospäin sekä kärjestään vähitellen sisäänpäin. Vesipuhveli on isokokoinen ja voimakas eläin, jota ihmiset ovat pitäneet kotieläimenä tuhansia vuosia, ja siitä on haarautunut erillinen kesy vesipuhveli, joka on villinä luonnossa elävää pienikokoisempi. Kesystä vesipuhvelista on jalostettu päärodut jokipuhveli ja suopuhveli. Kesy ja villi vesipuhveli voivat lisääntyä keskenään. Aikuisen kotieläimenä pidetyn vesipuhvelin paino voi vaihdella 300–600 kg:n välillä. Villinä luonnossa elävän puhvelilehmän paino voi olla jopa 800 kg ja sonnin 1 200 kg. Villinä luonnossa elävän vesipuhvelisonnin keskimääräinen paino on 900 kg, pituus 2,4–3 metriä ja korkeus hartioiden kohdalta 1,7 metriä.

Elintavat ja -ympäristöMuokkaa

Vesipuhvelit syövät ravinnokseen ruohokasveja ja muita puuvarrettomia maa- ja vesikasveja. Vesipuhvelin luontaista elinaluetta on Aasia, jossa elää 95 % populaatiosta, mutta niitä voi tavata puolivilleinä myös Pohjois-Afrikasta, Lähi-idästä ja Euroopasta, jonne ihmiset ovat niitä aikojen saatossa siirtäneet. Australian Pohjoisterritoriossa elää luonnonvaraisina satoja tuhansia vesipuhveleita, joiden esi-isät jätettiin alueelle villiytymään paikallisten varuskuntien lähdettyä pois 1800-luvulla.[5] Vesipuhvelit voivat elää luonnossa noin 25-vuotiaiksi ja vankeudessa 29-vuotiaiksi.

Vesipuhvelit elävät 10–20 yksilön laumoissa, jotka toisinaan liittyvät isommiksi laidunlaumoiksi. Ne yrittävät välttää kuumuutta ja ruokailevat mieluusti varhain aamusta ja illalla. Niillä on tapana vilvoitella keskipäivällä vedessä tai mudassa. Villit vesipuhvelit elävät korkearuohoisissa tiheiköissä ja viidakoissa soiden lähettyvillä. Etelämpänä ne asustavat jokseenkin kovaperäisemmällä maalla.

LisääntyminenMuokkaa

Vesipuhvelit saavuttavat sukukypsyyden noin 3–3,5 vuoden iässä, ja kantoaika voi vaihdella 300–340 päivän välillä. Pariutuminen tapahtuu yleensä sadekauden lopulla, ja ne saavat yleensä yhden vasikan noin kahden vuoden välein maalis–toukokuussa.

LähteetMuokkaa

  1. a b Nisäkäsnimistötoimikunta: Maailman nisäkkäiden suomenkieliset nimet Luettu 11.9.2010
  2. a b Kaul, R., Williams, A.C., rithe, k., Steinmetz, R. & Mishra, R: Bubalus arnee IUCN Red List of Threatened Species. Version 2019.3. 2016. Iucnredlist.org: International Union for Conservation of Nature, IUCN. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  3. a b c José R. Castelló: Bovids of the World : Antelopes, Gazelles, Cattle, Goats, Sheep, and Relatives, s. 600-603. Princeton University Press, 2016. ISBN 978-0-691-16717-6. (englanniksi)
  4. Bufalo - Bubalus bubalis Agraria.org. Viitattu 4.10.2015. (italiaksi)
  5. Nurminen, Matti (toim.): Maailman eläimet: Nisäkkäät 2, s. 104. Helsinki: Tammi, 1987. ISBN 951-30-6531-6.