Vastavalistus tarkoittaa 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa muodostuneita vastareaktioita valistukselle.

Valistusaika korosti järkeä, tiedettä, empiiristä tutkimusta, tasa-arvoa, vapautta ja liberalismia, vastavalistus puolestaan antirationalismia, relativismia ja vitalismia. Isaiah Berlin assosioi vastavalistuksen saksalaiseen romantiikkaan.

Jean-Jacques Rousseau muokkaa

Arthur M. Melzerin mukaan Jean-Jacques Rousseau teki ensimmäiset merkittävät hyökkäykset valistusta vastaan, uskonnollisin motiivein.[1]

Graeme Garrard on samoilla linjoilla teoksissaan Rousseau's Counter-Enlightenment (2003) ja Counter-Enlightenments (2006). Hänen mukaansa Ranskan vallankumous on hämärtänyt Rousseaun ja valistusfilosofien eroa. Valistusfilosofit asettivat järjen ja kirjoitetun lain etusijalle ja kyseenalaistivat uskomukset, kun taas Rousseau vetosi vaistoihin ja "hyveen" mielivaltaan.[2]

Useimmat kirjoittajat ovatkin pitäneet Rousseauta vastavalistuksen liikkeellepanevana voimana[3], mutta Berlin esittelee vähemmän tunnettujen Giambattista Vicon ja Johann Gottfried Herderin valistusvastaisia näkemyksiä sekä sanoo lopulta vastavalistuksen lähteneen kunnolla liikkeelle vasta saksalaisten halusta hyökätä valistusajan universalismia ja ranskalaista kulttuuria vastaan romantiikan keinoin. Liikkeen kummisetänä ja oppimestarina hän piti Johann Georg Hamannia. Rousseauta Berlin piti pikemminkin harhautuneena valistusfilosofina.

Ranskan vallankumous muokkaa

Kuningasvaltaa suosineet konservatiivit syyttivät valistusta siitä, että sen ajatusten ansiosta Ranskan suuressa vallankumouksessa kaadettiin kuningasvalta, mikä vallankumouksen valistushenkisen liberaalin alkuvaiheen (1789-92) jälkeen johti terrorikauteen (1793-94), kun äärivasemmistolainen Vuoripuolue (Georges Danton, Maximilien Robespierre, Louis de Saint-Just) tuli valtaan vuosina 1792-93. Vaikka terrorikautta johtanut Robespierre ja Saint-Just olivat nimenomaan Rousseaun seuraajia ja oikeuttivat totalitarisminsa Rousseau-henkisillä ajatuksilla, konservatiivien mielestä ilman valistusta ja vallankumousta myös heidän valtaantuloltaan olisi vältytty.

Tämän konservatiivisen kritiikin vaikutus levisi laajalle, ja moni yhdisti valistuksen ja terrorikauden toisiinsa. Esimerkiksi Joseph de Maistren mukaan vallankumous oli Jumalan rangaistus valistuksen synneistä[4]. Useimmat valistusfilosofit olivat tosin tieteellisen maailmankuvan omaavia deistejä eivätkä ateisteja, vaikka kritisoivatkin voimakkaasti uskontoa ja papistoa, mutta romantikot kammoksuivat tätäkin uskontovastaisuutta.

Postmodernismi muokkaa

Garrardin mukaan vastavalistus ei kuitenkaan ollut yhtenäinen aate vaan rykelmä hyökkäyksiä valistusaikaa vastaan, johon hän laskee myös marxilaisuuteen pohjautuvan "kriittisen teorian", feminismin marxilaisimmat haarat ja postmodernismin. Garrardin mukaan valistuksen eri vastustajat vasemmalta äärioikealle kuvaavat valistuksen keskenään ristiriitaisin tavoin.

Richard Wolin (The Seduction of Unreason, 2004) katsoo postmodernismin universalisminvastaisuuden periytyvän vastavalistukselta.

Lähteet muokkaa

  1. Melzer, Arthur M.: The Origin of the Counter-Enlightenment: Rousseau and the New Religion of Sincerity. The American Political Science Review, 1996, 90. vsk, nro 2, s. 344-360.
  2. Garrard, Graeme: Rousseau's Counter-Enlightenment: A Republican Critique of the Philosophes. SUNY Series in Social and Political Thought, 2003. Teoksen verkkoversio.
  3. Wokler, Robert: Isaiah Berlin's Enlightenment and Counter-Enlightenment web.ceu.hu. Arkistoitu 21.7.2011. Viitattu 28.6.2010.
  4. de Maistre, Joseph: "Considerations on France", (1797)